Tämäkään ei riitä. Useimpien runojen ”otsikon” paikalta löytyy pieni yksittäinen kirjain. Kun kirjaimet lukee peräkkäin, ne muodostavat sanoja ja lauseenpätkiä, jotka kaiuttavat teoksen nimeä: ”värttinäluu ei huomaa se menee kipsiin piilossa sinimustan alla valkoinen pilkottaa”. En tiedä, mitä lopputulos tarkoittaa tai mitä siitä pitäisi ajatella. Mutta ainakin tässä tapauksessa se tarkoittaa vihjata, että teoksilla voi olla monia limittäisiä sisältöjä ja siten useita erilaisia lukutapoja. Aina ei edes tiedä varmasti, mitkä kaikki teoksen piirteet kuuluvat sen sisältöön ja mitkä ovat ”vain” muotoa: tässä kirjassa myös sivunumerot, nimiölehden tiedot ja muut paratekstit on painettu kahteen kertaan, ensin normaalisti ja heti perään tavallista vaaleampina peilikuvina. Kaikki on tasa-arvoista. Kaikki nämä poikkeamat aiheuttavat myös sen, että teoksen runot eli ”varsinainen” sisältö katoaa tavallaan näkymättömiin — hiukan samaan tapaan kuin yksittäisten tekstien kalpeat peilikuvat. Tai ei sentään kokonaan näkymättömiin. Sen sijaan teos pakottaa olemaan silmät auki ja testaamaan erilaisia lukutapoja.