Tässä on paikka jälleen palata hetkeksi Gaston Bachelardiin ja teokseen Vesi ja unet. Bachelardin mukaan esimerkiksi runoilijat voidaan jakaa neljään kategoriaan sen mukaan, mitä elementtivoimia he edustavat. Kirjoittaminen edellyttää ikään kuin elementtiin sitoutumista. ”Jotta uneksinta olisi kyllin luonteikasta”, Bachelard kirjoittaa, ”tuottaakseen kirjoitetun runoteoksen eikä vain joutohetkien päähänpälkähdyksiä, sen on löydettävä aineensa. Jonkin elementin on annettava teokselle substanssi, säännöt, erityinen poetiikkansa.” Vesi vetää puoleensa runoilijoita. Loppupuolella teosta Bachelard päästää irti:

Iloissaan ja suruissaan, kiihkossaan ja tyyneydessään, piloissaan ja valituksissaan lähde on oikeastaan, kuten Paul Fort sanoo, ”vedeksi tullut sana”. Veden kaikkia ääniä — kauniita, yksinkertaisia, raikkaita — kuunnellessa vesi, siltä vaikuttaa, ”nousee kielelle”. Pitäisikö meidän vaeintaa riemu, joka seuraa kielen kostumista? Miten silloin ymmärtäisimme tiettyjä ilmaisuja, jotka kutsuvat esiin kosteuden sisimmän olemuksen? Esimerkiksi Rigvedan eräs hymni liittää kahdella lauseella meren ja kielen toisiinsa: "Indiran rinnan täytyy soman janossaan olla täynnä sitä: kuten meri on aina täynnä vettä, niin kielen täytyy alati olla syljen kostuttama. Nesteisyys on kieleen liittyvä perusasia: kielen pitää aina olla täysissä vesissä. Siitä alkaen kun opimme puhumaan, kuten Tristan Tzara toteaa, ”vuolaiden jokien parvi täyttää kuivan suun”.