Tapahtuu jälleen iso muutos. Seuraavan osaston nimen muodostaa outo kirjainpari ”n g”. Kyseessä voisi olla suomen kielen äng-äänne, mutta ihan varma ei voi olla, sillä näyttäisi siltä, että kirjainmerkit on ladottu hieman erilleen toisistaan. Sitä paitsi sama kahdesta konsonantista koostuva merkkiyhdistelmä ilmaantui "kaikessa hiljaisuudessa" keskelle runoa jo runsaat kaksikymmentä sivua aiemmin ilman minkäänlaista selitystä tai ilmeistä yhteyttä ympäröivään tekstiin. Mitä merkki tarkoittaa erityisesti tässä yhteydessä ja miten sitä pitäisi kutsua? Mainitussa runossa kirjaimet oli kirjoitettu selvästi erikseen, mutta osaston otsikossa kirjasimen koko on leipätekstiä suurempi eikä kirjainten etäisyys toisistaan ole yhtä ilmeinen. Onko sittenkin kyse suomalaisesta nasaalista, ja niin muodoin hämärästä viittauksesta Henriikka Taviin, jonka runossa Minulla on ääntä nenässä? (Tuskin sentään nuorisokielen lyhenteistä ”no good” tai ”next generation”?) Käännetäänpä sivua. Seuraavalle lehdelle lihavoidulla otsikkofontilla painettu yksinäinen sana tai sanaruno selvittää asian:

kangngastus

Kyseessä siis on kuin onkin äng-äänne, mutta myös muunnelma Aram Saroyanin klassisesta yhdensananrunosta lighght. Ero on kuitenkin ilmeinen. Englanninkielisessä sanassa "light" kirjainyhdistelmä ”gh” on äänetön, sen sijaan suomeksi käännettäessä asia on ratkaistava toisin. Blombergin ja Harry Salmenniemen suomentamassa käännösvalikoimassa Happi ja muita minimalistisia runoja (2009) Saroyanin runo päätyi muotoon vvalo. Sana ”kangastus” viittaa sekin visuaaliseen aistimukseen, tai harha-aistimukseen, mutta on konkreettisempi, ja siksi kaksinkertainen ”ng” sopii siihen. Paperille painetut sanat ovat samaan aikaan käsitteellisiä viittoja tai merkkejä mutta myös fyysisiä, aistein havaittavia olentoja. Aiemman runon keskellä esiintynyt ”ng” jäänee silti mysteeriksi. Se on varmasti siinä silmiemme edessä, mutta mitä se tekee siinä?