Meri, joka ei siis "mahdu tilaansa", on aiheena suuri ja kooltaan vain taivasta pienempi, mutta joutuu silti runossa esittämään jotain (jollei muuta niin itseään). Runoilijan muotoilemana sen pulma kuuluu: vesi heijastaa, ei näe itseään, mutta valtamerenä se vuotaa koko ajan reunojensa yli kaikenlaista sisältöä ja merkitystä. Katso vaikka:

Rantaan pudonneet lehdet esittävät lehtiä,
rantaan ajautunut hiekka esittää hiekkaa.

Hiekka ei pääse veteen,
hiekka heijastuu veteen,
vesi heijastuu hiekkaan.

Runoilija on pulassa, katsoipa hän aihettaan sisältäpäin tai ulkoa. Merikään ei osaa vain olla, vaan edustaa ja merkitsee heti jotain tullessaan tarkkailun kohteeksi. Onneksi sillä on tekijään nähden terapeuttinen vaikutus: Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.