Runoudessa harvoin mikään avautuu ”kuin purkillinen punajuuria”. John Ashberyn Tennis Court Oath (1962) on yksi vaikeimmista, siitäkin huolimatta, tai ehkä juuri siksi, että teoksen muodostamassa ryteikössä nimirunon neljäs rivi loistaa kirkkaana:

I go on loving you like water but

Selvähän se. Tämä joku sanoo rakastavansa jotakuta toista niin kuin vettä. Mutta sopii miettiä, pitääkö hän myös itseään vetenä. Tai entä jos ”vesi” tässä ei olekaan mitään erikoista vaan jonkinlaisen itsestäänselvyyden vertauskuva? Ruotsinkielinen käännös ei tuo helpotusta: jag fortfar att älska dig som vatten men. (Vaikka sana ”fortfarande” on tuttu, en ole tajunnut, että sen taustalla on teonsana ”att fortfara”.) Sana ”mutta” rivin lopussa on paljastava: jos luulit ymmärtäväsi runoa kuin vettä vaan, luulit väärin.