Yhteisöllisyydestä ja yhdessä kokemisesta riittää puhetta. Juha Varto kirjoittaa teoksessaan Kauneuden taito (2001):


Sosiaalisuuttamme ei ole tarve erikseen selittää, sillä laumaeläiminä me olemme toisistamme riippuvaisia. Tässäkin on vahva luovuuden ehto: yhteisyys luo tilanteita, joissa usealla eri tasolla — kielessä, ymmärtämisessä, toiminnassa, aikeissa — aukollisuus, arvaamattomuus ja moninaisuus synnyttävät uutta, jonka ymmärtäminen ja tulkitseminen synnyttävät uuden uutta luovan generaattorin: sosiaalinen on communioita myös silloin, kun se näyttäytyy epäjatkuvana, kohtauksien kulttuurina.

Yhteisyys herättää mahdollisuuksia, jotka ovat olemassa vain yhdessä. Pelkät pidot, yhdessä juhliminen innoittaa, mutta päämäärätietoisemmat yritykset — uskonnot, tiede, taide, politiikka — siirtävät luovuuden institutionaaliselle tasolle. Tällöin ei voi enää selittää uuden synnyttämistä ihmisen ja maailman suhteen antamien ehtojen kautta. Ihminen on siirtänyt ehdot kokonaan omaan tasoonsa, mesosfääriin.

Mesosfäärin säännöt ovat erilaiset kuin muissa ehdoissa. Viestien vieminen ja säilyminen, kontekstien varmistaminen ja yhteisyyden ylläpitäminen vaativat myös välineitä. Ainakin kaksi epäjatkuvuuden ihmettä on ollut todistamassa näitä pyrkimyksiä: ensin puhutun kielen syntyminen kauan sitten ja paljon myöhemmin äännekirjoituksen käyttöönottaminen.