Sisältöjen ja merkitysten muuttuessa myös tekijyys joutuu koetteille. Romanttinen käsitys tekijästä antaa tilaa jonkinlaiselle aineistojen prosessoijalle. Anna Helle antaa Tytti Heikkisen selittää:

Sanat, joita käytän runoissani, eivät […] ole luonteenomaisia minulle. Toisaalta ovatko nekään, jotka ovat valmiina hyllytavarana päässäni? Eivätkö ne ole sitä vielä vähemmän? Itse asiassa löydän googlettamisen eksyttävän mutkan kautta oman kirjailijanääneni paremmin kuin tyytymällä itseeni, jossa ohjaksia pitelevät erilaiset opitut konventiot siitä, mitä runo on, mistä se kirjoittaa, mitä ovat sen sanoja. Välillä tuntuu omituiselta mutta jotenkin sympaattiselta katsoa runojaan ja todeta: tuoko se minun ääneni, minun sanavarastoni, minun äänilajini onkin.