That's it, folks. Runousvuosi valmistui. Meno jatkuu uudella konseptilla blogissa nimeltä Lukeminen ja kirjoitus.

Siru Kainulaisen artikkeli ”Pinnalla vai pinnan alla?” käsittelee alaotsikkonsa mukaisesti ”runojen vettä ja sen lukemista”. Yksi Kainulaisen esimerkkirunoilijoista on kuinkas muuten Pauliina Haasjoki ja erityisesti hänen kokoelmansa Aallonmurtaja (2011). Yksi artikkelissa siteeratuista runoista alkaa:


M e r i   k u u l o s t a a  isolta vanhalta haravalta.
Kerään mielessäni kokoon asiat, joita voisin muistella
tällaisena hetkenä.
Mutta ne eivät tule sillä tavalla sopuisasti,
yksi tulee ja syrjäyttää kaiken.
Jos nykyhetki äkkiä onkin vain muistelemista,
pitäisikö silloin pitää itselleen puhuttelu peilin edessä.

Syntyy mielikuva, jossa meri ei ainoastaan kuulosta vaan myös näyttää ja tuntuu isolta haravalta. Meri on moniaistinen ja rakenteeltaan monimuotoinen elementti, ei ”pelkkää” vettä, ja siksi se kiinnostaa runoilijoita ja innostaa heitä tutkimaan sitä runoudessaan. Meri, kuten runous, kokoaa ja päästää läpi.

Vedestä on moneksi, kuten juuri nyt julkaistava runous osoittaa. Vesi aiheena on tärkeä osa uutta ekokriittistä runoutta, mutta se inspiroi ajattelua ja ilmentää tunnetta ja kokemusta niin ikään muotona ja rakenteena. Ainutlaatuisen luonteensa ansiosta vettä voidaan tarkastella yhtä hyvin läsnäolon kuin poissaolon näkökulmasta. Kuten todettua, uusi teknologia mahdollistaa vedenlaisten kuvien ottamisen niin, että algoritmi ”poistaa” kuvista aihetta ympäröivän veden ja saa kuvat näyttämään siltä kuin ne olisi otettu ”ilmassa”. Samaan aikaan toisaalla kerrotaan taiteilijasta, joka kuvaa aiheensa tieten tahtoen vesielementissä. Christy Lee Rogers ottaa kuvia veden alla saadakseen henkilöasetelmansa näyttämään barokin ajan maalauksilta. Kirkkaasti valaistun öisen uima-altaan vesi käyttäytyy eri tavoin kuin ilma ja luo kuviin paitsi voimakkaan tunnelman myös ainutlaatuisen liikkeen vaikutelman. Vesi on mahtava, moneen pystyvä ja monivivahteinen elementti ja melkein ei mitään.

Jatkan esipuheen referoimista. Ihmisen ja veden suhde tarkoittaa, että ihminen — joka itsekin koostuu suureksi osaksi vedestä — ei voi irrottautua luonnon ja veden kiertokulusta muttei myöskään sanoutua irti itse luomistaan vesiteknologian käytännöistä. Ihmisen kulttuurinen minäkuva on liitossa veden kanssa. Ja koska kulttuurit ovat kytköksissä veteen aineellisesti ja symbolisesti, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten vedestä puhutaan ja missä yhteyksissä eli miten eri diskurssit esittävät vettä. Teollisena aikakautena luonnontieteiden ja vesiteknologian hallitsema tieto vedestä on painottunut luonnonfilosofisten ja kulttuuristen merkitysten, kertomusten ja myyttien kustannuksella, ja tämä on johtanut veteen liitettyjen symbolisten ja myyttisten merkitysten kaventumiseen. Suora sitaatti:

Vesi on kuitenkin yksi maailman vanhimmista kulttuurisista symboleista, ja se kantaa vahvoja filosofisia, uskonnollisia ja eettis-esteettisiä arvoja. Vesi on tärkeässä roolissa useimmissa maailmansyntymyyteissä ja luonnonfilosofioissa. Vesi on kieliä ja kansallisia kulttuureja ylittävä symbolinkantaja ja keskeinen välittäjäaines vertauksille, metaforille, allegorisille ja muille kielikuville. Vesi liitetään mitä erilaisimpiin elämänalueisiin, konkreettiseen ja abstraktiin, tilaan, muotoon, valtaan, naisellisuuteen, jumaluuteen, mutta myös politiikkaan ja oikeuteen; se on osallisena kulteissa, rituaaleissa, uskonnoissa, taiteissa ja tieteissä.

Ihmekös tuo, että Gaston Bachelard ja hänen teoksensa Vesi ja unet nousee jälleen esille. Veden poetiikka ei koostu vain visuaalista kuvista, vaan vesi on läsnä unelmoinnissa ja kuvittelussa myös kokemuksellisena tunteena. Bachelardin mukaan vesi elementtinä ”tuo tullessaan tietyntyyppisen syntaksin, mielikuvien ketjuuntumisen ja pehmeän liikkeen, joka irrottaa uneksinnan liian suorasta objektisuhteesta”.

Puhutaan ”hydrologisesta käänteestä”. Sillä korostetaan ”veden ekopoliittista ulottuvuutta, materiaalisuutta, aika- ja paikkasidonnaisuutta sekä veden osallistumista diskursiivisiin käytäntöihin ja tiedon tuottamiseeen”. Toimittajien mukaan artikkelikokoelman kirjoittajat näkevät virtaamisen ja muuttumisen ekokulttuuria keskeisesti ohjaavana logiikkana:


Maailman ”ajatteleminen veden kautta” tarkoittaa siis sitä, että tunnistamme niin veden fyysiset ja kemialliset erityisominaisuudet kuin veden symbolisen voiman olennaiseksi osaksi ymmärrystämme, joka määrittää toimintaamme ja suhtautumistamme ympäristöömme.

Suora lainaus esipuheesta:


Viimeaikaisessa poikkitieteellisessä ja erityisesti kulttuurintutkimuksellisessa vedentutkimuksessa huomio on kiinnittynyt paitsi veden aineellisuuteen ja sen kiertokulkuun myös sen potentiaaliseen kykyyn yhdistää erilaisia asioita. Yhteiskunnan ja veden nähdään luovan toisensa prosessissa, jossa sekä vesi että yhteiskunta muuttuvat.

Joskus käsitteillä on kyky pysäyttää. Tällä kertaa sen tekee abstrakti vesi. Abstrakti vesi — tuntuu kuin olisin odottanut sanaa koko ikäni. Käsite ei selitä kaikkea, mutta se selittää riittävästi; ennen kaikkea se auttaa juuri nyt mielessä oleviin tarpeisiin. Käsite nousee esiin artikkelikokoelman Veteen kirjoitettu (toim. Markku Lehtimäki, Hanna Meretoja, Arja Rosenholm, 2018) esipuheessa, jossa todetaan, että ”abstrakti vesi on modernin luonnontieteen, insinööritaidon ja kansallisvaltioiden hallitsema tuote”, eikä se sisällä ”kokemuksellista tietoa” saati tunnista ”veden omaa historiaa ja kykyä loputtomaan muuttumiseen”. Kuten täälläkin on käynyt ilmi, vesi on aina suhteessa muihin ilmiöihin ja prosesseihin: vesi on mitä siitä teemme, ja se saa jatkuvasti erilaisia muotoja, kun se kietoutuu eri tavoin osaksi sosiaalisia prosesseja. Ei ole sellaista ihmisen ulottuvuutta, joka rakentuisi ilman ihmisen vesikokemusta, sanoo veden kulttuurihistoriaa tutkinut Hartmut Böhme.

Toisinaan usein aina runo johdattaa lukijansa tai runoilija johdattaa itsensä outoihin tai vaarallisiin tai hedelmällisiin fyysisiin tai psyykkisiin tiloihin tai tilanteisiin. Runoilijan valitsemat proseduurit ja rajoitteet ovat katalyytteja. Tarja Hallberg käsittelee aihetta Tuli&Savussa arvioidessaan Peter Mickwitzin uusia teoksia. ”Lausetason minimalismia” hyödyntävä ”hybridilajinen” teos Leksikon. Sett att lesa (2018) sisältää 538 epäsanaa sekä sanojen kirjoittamisen metodisuutta, lukemisen neurologiaa ja dysleksiaa käsittelevän esseen. Hallbergin sanoin: ”Dysleksiaa luonnehtii neurologinen erilaisuus tavassa käsitellä tietoa, ja tilaan liittyvä virheiden suurempi mahdollisuus paljastaa runoilijan mukaan kielen hallitsemattoman olemuksen.” Kuvauksen mukaan runoilijuus on yhtä aikaa tahatonta ja tahallista, perittyä tai itse valittua dysleksiaa. Lopuksi siteeraan — kontekstia sen kummemmin selittämättä — pätkän arvion loppupuolelta:

Runot ovat kuin paratiisi, jonne runoilija yrittää kehittämänsä metodin avulla palata mutta päivä päivältä kirjoittaa itseään siitä yhä kauemmaksi.

Harto Hännisen tekstin tärkein rajoite on ilmaistu jo sen nimessä. Menetelmä kokonaisuudessaan kuuluu: 


”Kirjojen aaton sarja” törmäyttää khimaira-metodilla Kantelettaren ensimmäisen runon kirjoittajan lempiteoksiin: kirjasitaattien nominit ja verbit on korvattu kyseisen runon nomineilla ja verbeillä. Adjektiivit on säilytetty mausteena. Tekstit ovat myös vokaalilipogrammeja, joissa kielletyn vokaalin sisältävä sana on korvattu synonyymisanakirjan tarjoamalla vaihtoehdolla. Runot sisältävät muokkaantuneita sitaatteja Aulikki Oksasen, Maria Jotunin, Marja-Liisa Vartion, Timo K. Mukan, Franz Kafkan ja Eila Kivikk’ahon teksteistä.

Me poimimme tähän, toiston uhallakin, tuttuja elementtejä ja luomme siitä uuden rimpsullisen:

Yö istuu päivät päästään meren edessä kädessään suru, näen siinä yksin yön, yksin vuoren, veden, päivän & meren. Yö pyörittää päivää meressä. Jää hyvästi helmeilevä meri. Minä seison lintujen niityllä & olen täysin epätiteoinen mielestäni tässä yössä, tässä päivässä, minun meressäni. Mieli, sä häilyvä yö päivässä meren, sinun tyköäs vei käsi yhdesti surun & vuoren, mieli, sä häilyvä yö. Häily päivä meret ne keräsi & yöt vei & se käsiään kiitti, ken itsekin murtunut ei; mieli, sä häilyvä yö.

Heidi Kari ilmoittaa proosarunonsa loppukaneetissa, että sen lähdetekstinä on ollut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Sen sijaan käytetystä menetelmästä ei kerrota mitään. Jo ensimmäinen sana — Plexidur — ilmaisee, ettei ainakaan ole kyse anagrammista, sillä romaanissa ei esiinny x-kirjainta. Vaikea ylipäänsä kuvitella, millä perusteella sana on päätynyt runoon, sillä kyseessä on harvinainen tuotemerkki, joka on ilmaantunut käyttöön vasta 1950-luvun puolivälissä. Muitakaan runossa esiintyviä erikoisempia sanoja romaanista ei löydy. Joukossa on paljon vanhahtavan tuntuisia yhdyssanoja tai muuten pitkiä, arvatenkin tahallisen ”tekniseltä” kuulostavia ilmaisuja, kuten aivan tähän päivään viittaava ”älykäs puuvillatrikoo”.  Katsotaanpa erikseen kolmatta eli viimeistä virkettä: 


Merkillinen kuivahiomapaperi oli myös hänen selluloosansa, palettiveitsien taiteellinen riepu, joka syövyttävyydessään oli älykkäänä puuvillatrikoona sinkauttanut tieteelliset kaakelilevyt, leimahtanut monta astemittaria ja tehdasta; mutta vetonsapa viskasi hän viimein, käyden ominaisuudettomaksi, ja höyrysi tärpättikuppinsa hahmottomat liimavedet Neilikkaöljyn kosketuksessa.

Kursivoimaani lausetta lukuun ottamatta juuri mikään tekstissä ei tuntuisi ainakaan välittömästi viittaavan Karin käyttämään lähteeseen (suora lainaus se ei kuitenkaan ole). Kiven romaanissa toki kaikenmoiset makoisat juomat höyryävät henkilöiden pöydissä, mutta en osaa paikantaa kohtaa, johon lainaus muutettavat muuntaen sopisi. Ehkä pelkkä tieto (tai väite) yhteyden olemassaolosta riittää — että klassikkojen klassikko mahdollistaa tällaisenkin.

Aluksi pari sitaattia Hermanni Härmälän runosarjasta u (konpastuminen) n:

paperihaarniskoineen, pyynel
auringon polttama tomblysuttu 

[...]

tupru, ruosteista L-unta
kuihtuneet raparperitangot

(imu)

kananliharikolla, tuhkan negaatioita
osattomien puiden seivästämättömyys

Tässä tapauksessa proseduuria ei kerrota, eikä sitä välttämättä edes ole. Jotenkin se liittyy tai on liittymättä l-kirjaimeen. Oli miten oli, luen yltä sanan twomblysuttu. (Onko se mahdollisesti sukua mangalle eli ”sutaistuille kuville”?) Joskus lukeminen on tämmöistä: myös saame tai viro kuulostaa suomea äidinkielenään puhuvan korviin ”melkein” ymmärrettävältä, mutta jää lopulta ”merkitykseltään” avautumatta. Ja silti tekstistä on mahdollista nauttia.

Tuli&Savu 3/2019 häiritsee ja hämmentää mukavasti. Päätoimittaja Juha-Pekka Kilpiön sanoin lehti tutkailee kirjainten ja numeroiden ja runouden ja matematiikan suhteita sekä laajemmin menetelmällistä kirjallisuutta. Suhteita löytyy. Kirjoitus ja laskento tiedonaloina limittyvät suomen semantiikassa useinkin, Kilpiö muistuttaa, esimerkiksi sanoissa luku ja kertoa. Miellyttävää ja haasteellista on selata lehteä, jossa aina ei tarkkaan tiedä, mitä lajityyppiä mikäkin teksti edustaa. Tämä toisaalta sopii menetelmällisyyden periaatteisiin, jossa proseduurin kuvaus on itse asiassa syntynyttä teosta tärkeämpi.

Pienoisesseessä nimeltä Esitys, palataan tuttuihin aiheisiin:

On esitetty, että elämää syntyy kaikkialla, missä se on mahdollista; jään peittämien merien syvyyksissä, rivien väleissä. Käsityksemme maailmasta on sidottu näihin aisteihin, tähän hermostoon: tähän muotoon: on esitetty, että juuri inhimillisyytemme on viimeinen raja, jolle ymmärryksemme voi kiivetä, että todellisuuden kaikki toiset kasvot jäävät meiltä lopullisesti tuntematomiksi. On esitetty, että katse toimii aina kahteen suuntaan; että ymmärrys on sitä, että jokin katsoo takaisin.