sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Bachelardin mukaan runoilija "uneksii enemmästä, koska kaikki heijastukset ja syvyyden ilmiöt sysäävät hänet kuvien tielle, koska taivaan ja syvän veden avioliitosta syntyy sekä rajattomia että täsmällisiä metaforia". Bachelard jatkaa Wordsworthin siteeraamista:
Silti usein on hän ymmällään, eikä pysty erottamaan
varjoa aineesta itsestään, kalliota ja taivasta ja vuoria, pilviä
jotka heijastuvat selkeän veden syvyydessä, siitä mikä
siellä on oikeasti kotonaan, milloin risteää valonheijastus omaan
kuvajaiseensa ja milloin auringon kilo, kaikki väräjöivät liikkeet,
ei tiedä mistä, ovat esteitä jotka tehtävästä vain
ihanamman.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Vesi on Bachelardin mielestä runoilijoille antoisa aihe erityisesti silloin, kun sen heijastuksia ja syvyyksiä kontemploi yhtaikaa.  Esimerkiksi hän ottaa William Wordsworthin ja tämän runon "Prelude":
Kuin se joka roikkuu alas kurottaen hitaasti kulkevasta veneestä
hiljaisen veden rinnalla maaten, ryhtyy sellaisiin
löytöihin joita silmä voi tehdä allaan syvyyden pohjasta ja
näkee monia kauniita näkyjä vesikasveja, kaloja, kukkia,
onkaloita, pikkukiviä, puiden juuria, ja ihmeitä enemmänkin.
Suom. Jöns Carlson

perjantai 6. syyskuuta 2019

Vesi on Bachelardille antoisa aihe, koska se on yhtä aikaa monta. Hukkumisen paikka ja elämän välttämätön eliksiiri, yhtä aikaa kaiken ympäri kietoutuvaa ainetta ja läpinäkyvää ei-mitään, suurten tragedioiden näyttämö ja itsessään valtaisa peili.

torstai 5. syyskuuta 2019

Vedestä kirjoittaessaan Bachelard päätyy tietenkin puhumaan myös hukkuneista. Seuraavassa aiheena on Ofelia:
Vaikka lukija ei koskaan olisi nähnyt hukkuvaa, hän kuitenkin tunnistaa kuvan ja liikuttuu siitä, koska tuo näky kuuluu mielikuvituksemme alkukantaiseen luontoon. Kyseessä on arkipäivän uneksittu vesi, sisäisen lähteen vesi, joka "ofelisoi" meissä ja täyttyy luonnostaan nukkuvista, virran tempomista, luovuttaneista, hiljaa kuolevista olennoista. Silloin nuo kelluvat veden hiljaiset tuntuvat kuolemassaan jatkavan samaa uneksimista. Arthur Rimbaud on yksi tämän kuvan uudelleenlöytäjiä: 
silloin tällöin vaipuu / kelmeä autuas kelluja, hukkunut aatoksissaan

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Heidi Pyykkösen & Niilo Rantalan yhteinen esikoisteos on nimeltään Aina. Rakkausrunoelman ensimmäisen osaston otsikko on "Tanssit merellä". Osaston nimirunossa sanotaan:
tanssimme merellä
meren tanssiessa meissä
ja siihen mereen me hukuimme
ja siihen mereen me olimme jo hukkuneet

tunsin kuinka olimme itkeneet iankaikkisen meren sieluihimme

tiistai 3. syyskuuta 2019

”Yksi kysymys vaivaa minua”, kirjoittaa Gaston Bachelard teoksessaan Vesi ja unet: ”Oliko Kuolema ensimmäinen merenkulkija? Eikö vainajien arkkuja jätetty merten armoille, kuljeksimaan läpi myrskyjen, jo kauan ennen kuin ihmiset uskaltautuivat merimatkoille?” Yhtä kaikki, Bachelard päätyy toteamaan:
hieman uneksimalla alkaa vaikuttaa siltä, ettei merenkäynnin hyöty ollut esihistorialliselle ihmiselle vielä tarpeeksi selvä peruste kanoottien veistämiselle. Mikään hyöty ei voinut oikeuttaa aaltojen armoille jättäytymisen suurta riskiä. Merenkäynnin vaarojen kohtaamiseen tarvittiin paljon voimakkaampi vaikutin. Ja sellaisia vaikuttimia ovat ihmisten haavekuvat. Voimakkaimmat intressit saavat heidät uneksimaan, eivät niinkään laskelmoimaan. Tästä alkavat sankaritarut. (suom. Jan Blomstedt)

maanantai 2. syyskuuta 2019

Miira Luhtavaaran esikoiskokoelman nimi on Sinusta roikkuu valoa. Sen ensimmäisen osasto on nimeltään "Merivettä jäänyt hymykuoppiin". Saamme lukea muun muassa seuraavaa:
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Keskellä myrskyävää merta erottui hahmo, ihan tavallinen ihminen, joka maalasi. Tai siltä se ainakin näytti jälkeenpäin. Hän oli ottanut omakseen pienen pläntin keskeltä merta, pienen saaren tai pilven tai harakanpesän ja maalannut siihen jotakin mieltä. Hän oli maalannut siihen vaaleanpunaisen hattaran. Ajatella! Tällaisena aikana!

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Saila Susiluoto teoksessa Metropolis (2018):
Mitä pimeämpi meri

sen loistavammat oliot syvyydessä
Myöhemmin samassa kokoelmassa, ensin aukeaman vasen puoli:
Meren suolahuuto, sumutorven painauma muistin laskokseen

haaksirikko kun laiva huuhtoutuu portaita pitkin

kalkittuun seinään kuvioituu levästä muraali, näkinkenkiä

simpukoita, hiekkaa meidän repaleisista kengistämme

hopeasuomuja, unia joissa tilaan avautuu lisää huoneita

kaupunkien päälle toisia kaupunkeja

missä linnut lentävät levottomasti

tuulen ja auringon repimät kukat

tähtien luodinreiät kupolin lihassa



ajattele merta, aaltoja jotka laukovat rantaa vasten

heinäsirkkojen nitkuttavaa kelloa

saarta joka on valossa hohtava kuparikattila

unta josta heräsit                 ja uni vielä venytteli sinussa

eikä olisi tahtonut sinun loppuvan
Ja sitten oikea:


Tuo meri, meidän suolamme ja sokerimme, se lämpeni kosketukseni alla. Sisällä talossa oli puuleikattu ikoni, enemmän raami, kehys, kuvassa oli puinen äiti, hänen vatsassaan lapsi, hänen vatsassaan kalan ranka. Ajattelin että leivän, kalan ja jakamisen siemenet olivat jo siellä, valmiina. Ajattelin: että kun lapsena pelkäsi miten vuodet muuttavat, että tulee itselleen tunnistamattomaksi.

perjantai 31. toukokuuta 2019

Tätä toimintaa voi Silverin mukaan harjoittaa esimerkiksi seuraavin tavoin:
1. Täyttämällä tilan itse tehdyllä äänellä. 2. Paeten yhdistyen niiden kanssa joiden kanssa ajatteli ettei koskaan. 3. Keksien kieliä joita ei tiedetty olevan. 4. Kylpien vaikutuksissa, kestoissa, avannoissa, yhdistelmissä, asettumalla miten päin vain, järjestellen näin uusia merkkejä. Rajuna, ei tietäen ennalta yhdistelmiä, mitä voisi olla kylmä vesi. 5. Matkien affektien kulkua. Heittelemällä esineitä ja olioita erilaisiin rytmikkäisiin kasoihin ja liikkeisiin. Työntämällä puupinon alas. Heittämällä kiviä mäkeen. Toistaen, matkien. 6. Tanssien selkä niin että se on mitätön pallo. Tanssien vakaasti niin että minä irtoaa nahasta.

Kesätauko. Jatkuu 1. syyskuuta.

torstai 30. toukokuuta 2019

Ja melkein lopuksi:
Affektiivisuuteen voi suhtautua niin että on sen meressä, rakkolevämäisesti heilumassa, mutta siihen voi suhtautua myös niin että kusee mereen oloa, tekoa, toimintaa.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Ja vielä:
Aika siinä on hajalla. Epämääräinen jatkuva ruumiillinen kipu ja epämääräinen tunne eivät ole yksilöllisiä piilotettavia, yksin uhriuduttavia ja kärsittäviä möykkyjä. Aika meissä vain yrittää olla erityinen. Affekti osoittaa pois meistä, se on tarmokas työntävä koodi. Vaikutteessa ruumis painaa toista ruumista, ja tämä on aikamatkustamisen ja psykedeelisen ajattelemisen ehto.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Sini Silveri kirjoittaa Tuli&Savussa (nro 96) affekteista:
Ruumiissa affektit ovat näkymätöntä sanatonta toimintaa, jota emme voi täysin analysoida, tutkia, lokeroida emmekä hallita. Kieli ei päde, me vain aktivoidumme. Emme voi olla affektien uutisoijia, affektien runoilijoita. Voi sanoa vain että ”olin tietyssä vireessä” tai että: ”en tiedä”, että: ”ehkä halusin tanssia!”.
Silveri jatkaa:
Affektien huomaamisen avulla me voimme saada tietoa ajasta, itsestämme ja toisistamme; kasasta järjestelmää. Vaikutteet ovat elävää dokumenttia. Puskutraktori. Kun huomaamme, että muutkin ihmiset ovat samoista affekteista, silloin soi. Olemme muiden kanssa ja juttelemme yleisillä kielillä. Affekti heittää toistuvan kaltaiseen tilaan ja luo tyydytystä neuroosi-aikalaisuudessa. Toisto luo ryhmittymistä ja liittymistä muihin olioihin. Oma saavuttamaton fantasia, tuttu, se että on levoton, liikaa ja väsyneen synkkä, ei ole pelkästään omaa ansiota.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Saara Turusen ja Q-teatterin Medusan huone rikkoo monia sopimuksia. Näytelmä tai sen esitys on melkein pelkkää tilaa ja hiljaisuutta. Syntyy kummakas tunne ja tunnelma, kun sekin vähä mitä sanotaan, sanotaan kaikkea muuta kuin normaalin dialogin keinoin. Huone itsessään on outo, ja manipuloidut mittasuhteet vääristävät tilan ja siinä liikkuvien tai oleskelevien ihmisten kokoa ja suhteita toisiinsa. Ollaan yhtä aikaa tutussa ja vieraassa; ollaan yhtä aikaa sisällä ja ulkona. Huoneen ainut "koriste" on yhdelle seinälle ripustettu meriaiheinen maalaus, kuinkas muuten. Maalauksessa erottuu kaista taivasta ja kuohupäisenä aaltoilevaa merta. Kuvassa ei ole mitään erityistä. Taulu on kuitenkin pystymallinen, eikä vaakasuunnassa esitetty maisema. Ei siis landscape, kuten englannikieliset sanovat, vaan muotokuva eli portrait. Kun näytelmässä meri kuohuu, se kuohuu ihmisessä. Esityksen alkupuolella taulu on aavistuksen verran vinossa; loppupuolella yksi henkilöistä (mies) käy korjaamassa sen asentoa.