sunnuntai 31. maaliskuuta 2019
Museo antaa lisää. Hannaleena Heiskan kuvat käsittelevät muun muassa naamioitumista, sen nykyaikaista versiota. Luonnossa saalis ja saalistaja kätkeytyvät toisiltaan värityksen ja kuvioinnin avulla. Ihmisten maailmassa teknologian mahdollistamat tunnistusmenetelmät auttavat rikollisten metsästyksessä, mutta synnyttävät huolta myös yksityisyyden menettämisestä. Koneet tekevät virheitä. Naamioituminen vaikeuttaa tunnistamista, ja tämä on synnyttänyt urbaanin alakulttuurin, jossa kasvot maalataan eli meikataan tunnistamattomiksi. Naamio mahdollistaa uusien tai hetkellisten identiteettien luomisen.
lauantai 30. maaliskuuta 2019
perjantai 29. maaliskuuta 2019
Turun taidemuseossa Anna Reivilän mustavalkoisissa kuvissa esiintyy köysin sidottuja kiviä, puita ja muita maisemaan kuuluvia tai sinne sijoitettuja luonnonelementtejä. Näyttelyesitteen mukaan kuvat viittaavat japanilaiseen sidontapereinteeseen, jossa köydet ja solmut symboloivat ihmisten ja jumalien välisiä yhteyksiä ja merkitsevät pyhää aikaa ja paikkaa. Ja sitten: ”Köysien käyttäminen viivoina on Reivilän tapa piirtää.” Tämä on hämmästyttävä mutta samaan aikaan täysin ymmärrykseen käyvä ajatus. Myös jatko miellyttää: ”Nämä kolmiulotteiset piirrokset ovat fyysisesti epävakaita ja olemassa vain hetken.” Kuvaamisen jälkeen solmut avataan, ja todisteeksi jäljelle jää vain valon tuottama kuva.
torstai 28. maaliskuuta 2019
Palaan Antti Salmiseen.
Hiljattain on nyt löydetty viitteitä siitä, että eri lajeilla on toimintaa, jota voidaan kutsua "kielelliseksi".
Yhdistely perustuu rihmastojen sähköisiin impulsseihin l. signalisaatioihin, joiden värähtelytaajuudet korreloivat jossain määrin ilmanpaineeseen.
Kun sienten ääni alkaa kuulua, siitä ei voi erehtyä. Ne eivät varsinaisesti laula kuten linnut, ne eivät havise kuin kuusipuut, ääni ei liioin muistuta nisäkkäiden älinää tai märähdyksiä. Silti niiden "tuhinassa" tai "puuskeessa" on piirteitä kaikista näistä, ja niiden kieli on mutkikkuudessaan verratonta.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2019
Heti perään Sinervo ottaa uuteen tarkasteluun aiemmin esittelemänsä tunnetun kielirunousmaksiimin: Language discovers what one might know. Alunperin hän käänsi sen muotoon ”Kieli keksii mitä joku ehkä tietää”, mutta nyt hän testaa uutta versiota:
Jos siis Lyn Hejinianin lauseen tulkitsisi muotoon ”kieli paljastaa sen minkä ehkä jo tiedät”, se lähestyisi totuutta, ainakin merkityksessä paljastaa muille. Näyttäisi nimittäin siltä, että ajattelu, hermokudosten ihmeellinen työmaa, tapahtuu mielikuvien, ”neuraalisten hahmojen” varassa. Silloin kun ihminen kertoo sanattomasti, ”tapahtumat tallennetaan aivojen kartoiksi”, joissa muodostuu kuvallisia representaatioita. Täydellinenkään kielellisen aluen aivovaurio ei tuhoa ajattelua.Kiintoisaa tässä on hahmoteltu samankaltaisuus limasienten toiminnan kanssa. Ajattelussa on kyse enemmän karttojen piirtämisestä ja niiden tulkitsevasta lukemisesta, kuin kirjaimellisten viestien tuottamisesta ja noudattamisesta.
tiistai 26. maaliskuuta 2019
Helena Sinervon esipuhe Mallarmén Nopanheiton suomennokseen (2006) aikoinaan ihmetytti. Miksi käyttää niin paljon energiaa runoilijan tai hänen perillistensä toiminnan väheksymiseen? Monessa kohtaa Sinervo tavoitti olennaista, esimerkiksi kerratessaan Antonio Damasion käsityksiä tietoisuuden ja kielen suhteesta. Useammankertaiseen sitaattiin perustuva refrointi on työlästä kirjoittaa ja vielä työläämpää on tehdä se tolkullisesti. ”Jos Damasioon on uskomista”, Sinervo esitää, ”kielellä ei ole niin hallitsevaa roolia ihmiselämässä kuin runoilijana toivoisi”. Jatkoa seuraa:
”Tietoisuuden kielellinen selitys on epätodennäköinen ja on mentävä kielen naamion taakse, jotta löytää uskottavamman selityksen”, hän [Damasio] kirjoittaa. ”Ydintietoisuus riippuu taukoamatta tuotetusta tietämisen tapahtuman kuvasta, joka ilmaistaan ensiksi tietämisen tunteena suhteessa tiedettävästä esineestä mielessä muodostuneisiin kuviin.” Tuota ydintietoisuuden sanatonta ja kuvallista kertomusta ihminen kääntää kielelle. Jokainen meistä on kääntäjä. Jokaisen aivoissa tapahtuu ilmiö, jota voi kutsua nimellä ut pictura poiesis, vaikka jokainen käännösprosessin lopputulos ei olekaan runoutta. No, eipä tietenkään ole.
maanantai 25. maaliskuuta 2019
Leevi sanoo päätyneensä siihen, että kääntäminen on runouden korkein muoto. Ajatus on häkellyttävä, mutta avautuu moneen suuntaan. Kääntämistä ei tarvitse kauan kokeilla huomatakseen, kuinka mahdotonta se on. Ja että juuri siksi se on tärkeää. Kommunikaatio on paradoksaalisesti mahdollista juuri siksi, että se on mahdotonta. Merkityksen täytyy pysyä liikkeessä. Jos merkitys seisahtuu, se muuttuu mitättömäksi.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2019
Matinmikon Kolkka kierrättää samoja ajatuksia:
Tarvitseeko sanoa, että tämäkin aukeama kääntyi esiin sattumalta ja ensimmäisellä yrityksellä?
Sisäinen ja ulkoinen maantiede vaeltavat toisissaan.
Matkajääkaapista kuuluu urkumusiikkia.
Ilmanpaine, valaistus ja kuukautiskierto piirtävät yhdistyessään tähtikuvioita.
Kannan mukanani nukkuvaa tietokonetta kuin vauvaa.
Tarvitseeko sanoa, että tämäkin aukeama kääntyi esiin sattumalta ja ensimmäisellä yrityksellä?
lauantai 23. maaliskuuta 2019
Samaan hengenvetoon törmään artikkeliin, jossa kerrotaan limasienistä. Limasienet ovat yksisoluisia ameebankaltaisia olioita, jotka nimestään huolimatta eivät ole sieniä, mutta eivät myöskään kasveja tai eläimiä, vaikka niitä on luultu kummaksikin. Limasienillä ei ole aisteja, hermostoa, lihaksia tai suuta, mutta ne hyödyntävät joukkoistamista ja osaavat ratkaista niille asetettuja tehtäviä. Ne pystyvät jakaantumaan useiksi erillisiksi ”yksilöiksi” ja palaamaan jälleen yhdeksi organismiksi. Yhdeksi palattuaan ne pystyvät jakamaan yksilöinä hankkimansa muistot eli hyödyntämään näin kertyneen tiedon. Limasienten tiedetään ”karanneen” laboratorioista, joissa niitä on tutkittu, ja ne osaavat suunnistaa labyrintissa. Keskiajalla värikkäitä limasieniä luultiin taivaalta pudonneiden tähtien jäännöksiksi, ja niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia. Japanissa tiedemiehet rakensivat tutkimusastiaan alustan, joka jäljitteli rakenteeltaan Tokion metropolialueen karttaa. Kaupunkiympäristön strategisiin keskuksiin tutkijat sijoittivat keoiksi limasienten suosimaa ravintoa. Kun limasieni asetettiin astiaan, se alkoi alkoi liikkua keolta keolle ravinnon perässä. Vuorokauden kuluttua limasieni oli haarautumalla muodostanut alustalle verkoston, joka muistutti jotakuinkin tarkalleen Tokion raideliikenteen karttaa. Yksisoluinen limaklöntti oli pystynyt muutamassa hetkessä samaan kuin joukkoliikenneratkaisuihin perehtyneet lukemattomat ihmisaivot vuosikymmenten kuluessa. Koe toistettiin isamankaltaisin tuloksin käyttämällä pohjana useita eri suurkaupunkien karttoja.
perjantai 22. maaliskuuta 2019
Nykyisin
saa varautua mihin tahansa. Televisiossa kerrotaan ällistyttävästi,
että proteiinia on mahdollista tuottaa ”ilmasta”. Toisin sanoen
kemialliset prosessit käännetään toisinpäin: hiiltä ei kaiveta
maasta poltettavaksi, vaan otetaan ilmassa oleva hiilidioksidi hiilen
lähteeksi. Tai kuten alkemistilta kuulostava insnööri ja tutkija
sanoo, ”ei tehdä öljystä sähköä, vaan sähköstä öljyä”.
Tässä on tieteen ja tekniikan osuus, loppu on kuulemma ”politiikkaa ja
tahtoa”.
.
torstai 21. maaliskuuta 2019
Maurice Blanchot ja Kirjallinen avaruus. Avaan kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Aukeaman vasemmanpuoleinen sivu on tyhjä avaruus, oikeanpuoleiselta luen kirjoitusta. Luvun alussa aiheena on sana ”kokemus”. (Mikä tämänkin sattuman lie sanellut.) Teksti alkaa:
Teos houkuttelee sille omistautuvaa henkilöä kohti pistettä, jossa teoksen mahdottomuus panee teoksen koetteille. Tässä mielessä teos on kokemus, mutta mitä tämä sana tarkoittaa? Eräässä Malten katkelmassa Rilke sanoo, että ”säkeet eivät ole tunteita vaan kokemuksia. Jotta voisi kirjoittaa yhdenkin säkeen, on täytynyt nähdä paljon kaupunkeja, ihmisiä, asioita...” Rilke ei kuitenkaan tarkoita, että säe olisi rikkaan, elinvoimaisen ja paljon eläneen persoonallisuuden ilmaisu. Muistoja tarvitaan vain, jotta ne voidaan unohtaa – jotta unohduksesta ja perinpohjaisen muodonmuutoksen hiljaisuudesta voisi lopulta syntyä sana, säkeen ensimmäinen sana. Tässä tapauksessa kokemus merkitsee: olemisen koskettaminen, oma uudistuminen tuon kosketuksen myötä – epämääräiseksi jäävä koettelemus.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2019
Vesisateessa käveleminen, vesisateen pullottaminen, vesisateen juominen. Sateesta kirjoittaminen ja sateesta puhuminen sen omalla kielellä. Nämä eivät ole metaforisia toimintoja, vaan poeettisen tiedonhankinnan konkretiaa. Runoilija on kokemusasiantuntija, mutta runoilija ei ainoastaan kuvaa, miltä sateessa käveleminen tuntuu, tai kerro, mitä sade on meteorologisena ilmiönä. Hänen etnofuturistinen nimensä voisi olla Kävelee sateessa tai Kävelee sateen kanssa.
tiistai 19. maaliskuuta 2019
"Salatieteellisen teorian mukaan sadevesi sisältää herättämänsä kokemuksen", ilmoittaa näyttelyesite okkultismiin viitaten. Kyseessä on taiteilijakaksikko Ana Mrovlje ja Otto Urpelainen ja heidän näyttelynsä "As above, so below", eli ylisen ja alisen haarukassa mennään. Esite alkaa:
"Olemme kävelleet vesisateessa. Kokemus on todella syvä ja kaikenläpäisevä. Kirjoitimme siitä tekstin nimeltä Sadepäiväkirjat. Jälkeenpäin pullotimme samaa sadevettä, nautimme sitä tipoittain ja kirjoitimme siitäkin. Itseasiassa haluamme kuitenkin puhua sateesta sateen omalla kielellä. Sitä varten olemme rakentaneet vesi-installaation, joka toistaa kokemamme sanoitta, vain renkaita veden pintaan piirtäen.”Näyttelyohjelmaan kuuluvat myös yleisölle järjestetyt ohjatut sadekävelyt. Sadekävelyt!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)