sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Matinmikon Kolkka kierrättää samoja ajatuksia:

Sisäinen ja ulkoinen maantiede vaeltavat toisissaan.  
Matkajääkaapista kuuluu urkumusiikkia.  
Ilmanpaine, valaistus ja kuukautiskierto piirtävät yhdistyessään tähtikuvioita.  
Kannan mukanani nukkuvaa tietokonetta kuin vauvaa. 

 Tarvitseeko sanoa, että tämäkin aukeama kääntyi esiin sattumalta ja ensimmäisellä yrityksellä?

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Samaan hengenvetoon törmään artikkeliin, jossa kerrotaan limasienistä. Limasienet ovat yksisoluisia ameebankaltaisia olioita, jotka nimestään huolimatta eivät ole sieniä, mutta eivät myöskään kasveja tai eläimiä, vaikka niitä on luultu kummaksikin. Limasienillä ei ole aisteja, hermostoa, lihaksia tai suuta, mutta ne hyödyntävät joukkoistamista ja osaavat ratkaista niille asetettuja tehtäviä. Ne pystyvät jakaantumaan useiksi erillisiksi ”yksilöiksi” ja palaamaan jälleen yhdeksi organismiksi. Yhdeksi palattuaan ne pystyvät jakamaan yksilöinä hankkimansa muistot eli hyödyntämään näin kertyneen tiedon. Limasienten tiedetään ”karanneen” laboratorioista, joissa niitä on tutkittu, ja ne osaavat suunnistaa labyrintissa. Keskiajalla värikkäitä limasieniä luultiin taivaalta pudonneiden tähtien jäännöksiksi, ja niillä uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia. Japanissa tiedemiehet rakensivat tutkimusastiaan alustan, joka jäljitteli rakenteeltaan Tokion metropolialueen karttaa. Kaupunkiympäristön strategisiin keskuksiin tutkijat sijoittivat keoiksi limasienten suosimaa ravintoa. Kun limasieni asetettiin astiaan, se alkoi alkoi liikkua keolta keolle ravinnon perässä. Vuorokauden kuluttua limasieni oli haarautumalla muodostanut alustalle verkoston, joka muistutti jotakuinkin tarkalleen Tokion raideliikenteen karttaa. Yksisoluinen limaklöntti oli pystynyt muutamassa hetkessä samaan kuin joukkoliikenneratkaisuihin perehtyneet lukemattomat ihmisaivot vuosikymmenten kuluessa. Koe toistettiin isamankaltaisin tuloksin käyttämällä pohjana useita eri suurkaupunkien karttoja.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Nykyisin saa varautua mihin tahansa. Televisiossa kerrotaan ällistyttävästi, että proteiinia on mahdollista tuottaa ”ilmasta”. Toisin sanoen kemialliset prosessit käännetään toisinpäin: hiiltä ei kaiveta maasta poltettavaksi, vaan otetaan ilmassa oleva hiilidioksidi hiilen lähteeksi. Tai kuten alkemistilta kuulostava insnööri ja tutkija sanoo, ”ei tehdä öljystä sähköä, vaan sähköstä öljyä”. Tässä on tieteen ja tekniikan osuus, loppu on kuulemma ”politiikkaa ja tahtoa”.


.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Maurice Blanchot ja Kirjallinen avaruus. Avaan kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Aukeaman vasemmanpuoleinen sivu on tyhjä avaruus, oikeanpuoleiselta luen kirjoitusta. Luvun alussa aiheena on sana ”kokemus”. (Mikä tämänkin sattuman lie sanellut.) Teksti alkaa:
Teos houkuttelee sille omistautuvaa henkilöä kohti pistettä, jossa teoksen mahdottomuus panee teoksen koetteille. Tässä mielessä teos on kokemus, mutta mitä tämä sana tarkoittaa? Eräässä Malten katkelmassa Rilke sanoo, että ”säkeet eivät ole tunteita vaan kokemuksia. Jotta voisi kirjoittaa yhdenkin säkeen, on täytynyt nähdä paljon kaupunkeja, ihmisiä, asioita...” Rilke ei kuitenkaan tarkoita, että säe olisi rikkaan, elinvoimaisen ja paljon eläneen persoonallisuuden ilmaisu. Muistoja tarvitaan vain, jotta ne voidaan unohtaa – jotta unohduksesta ja perinpohjaisen muodonmuutoksen hiljaisuudesta voisi lopulta syntyä sana, säkeen ensimmäinen sana. Tässä tapauksessa kokemus merkitsee: olemisen koskettaminen, oma uudistuminen tuon kosketuksen myötä – epämääräiseksi jäävä koettelemus.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Vesisateessa käveleminen, vesisateen pullottaminen, vesisateen juominen. Sateesta kirjoittaminen ja sateesta puhuminen sen omalla kielellä. Nämä eivät ole metaforisia toimintoja, vaan poeettisen tiedonhankinnan konkretiaa. Runoilija on kokemusasiantuntija, mutta runoilija ei ainoastaan kuvaa, miltä sateessa käveleminen tuntuu, tai kerro, mitä sade on meteorologisena ilmiönä. Hänen etnofuturistinen nimensä voisi olla Kävelee sateessa tai Kävelee sateen kanssa.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

"Salatieteellisen teorian mukaan sadevesi sisältää herättämänsä kokemuksen", ilmoittaa näyttelyesite okkultismiin viitaten. Kyseessä on taiteilijakaksikko Ana Mrovlje ja Otto Urpelainen ja heidän näyttelynsä "As above, so below", eli ylisen ja alisen haarukassa mennään. Esite alkaa:
"Olemme kävelleet vesisateessa. Kokemus on todella syvä ja kaikenläpäisevä. Kirjoitimme siitä tekstin nimeltä Sadepäiväkirjat. Jälkeenpäin pullotimme samaa sadevettä, nautimme sitä tipoittain ja kirjoitimme siitäkin. Itseasiassa haluamme kuitenkin puhua sateesta sateen omalla kielellä. Sitä varten olemme rakentaneet vesi-installaation, joka toistaa kokemamme sanoitta, vain renkaita veden pintaan piirtäen.”
Näyttelyohjelmaan kuuluvat myös yleisölle järjestetyt ohjatut sadekävelyt. Sadekävelyt!

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Katselin äänigalleriassa teosta, jossa ruukkukasvit "tekivät" musiikkia. Taiteilija Lauri Linna oli kiinnittänyt kasvien lehtivarsiin ”nappeja” tai ”antureita”, joita koskettamalla kasvit ”soittivat” tietokoneen muistiin tallennettuja elektronisia ”ääniä” tai lyhyitä ”äänimaisemia”. Miten tämänkin selittäisi. Taiteilijan mukaan kasvit oppivat, ymmärtävät ja haluavat. Kasveja tarkkailemalla saattaa näet päätellä, että ne tosiaan hipaisevat antureita lehtiensä kärjellä tietoisesti nauttiakseen äänistä tai ”musiikista”. Jos tallenne pysyy liian pitkään samana, kasvit kyllästyvät ja soittavat ääniä harvemmin. Kun vanha tiedosto korvataan uudella, ne ryhtyvät kuuntelemaan sitä uudella innolla. Samaan teokseen oli liitetty pienimuotoinen soliseva vesiputous, koska sanotaan, että kasvit kuulevat veden äänen ja reagoivat siihen. Näin minä ymmärsin.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Tuulessa keinuu siksak. Tuntuu suolaiselta makean reunoilla. Maria Matinmikko ja Kolkka. Toinen sivu. Kieli. Suu. Näin se toimii. Runous.
Parveke avautuu sisäpihalle. Tietyssä pisteessä seisoessaan näkee kaistaleen merta kuin limakalvoa. Kattojen viivasuora syöksy synnyttää ristisanatehtäviä, luisuneita muistiinpanoja, Mikadon ja biljardikeppejä. 
Onko tuo kukkula, vuori, mäki, harjanne vai jyrkänne? Se piirtyy taivasta vasten, merta ja läpitiedostamatonta vasten. Miten se siihen kullakin sijoittuu? Miten aamun ja illan hämärän vaipat? Entä mustien lintujen ääntämys: konsonantin mukaelmaako vai toisinpäin? Miten haaleiden laihojen koirien varjot ja luusto sekoittuvat rannan hiekkaan, kuumuus päänsärkyyn ja jano haluun suudella?
Niin. Aistit ja tuntemukset sekoittuvat. Mustien lintujen ääntämys. Visuaalinen on auditiivista, ja toisinpäin. Aika ja tila. Mikrobin tunti.

Maria Matinmikko: Kolkka. Siltala 2019.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Kielitiede, tähtitiede, meribiologia… Nämä alat yhdistyvät käytännössä harvoin, runoudessa usein, huomauttaa Timo Salo päivityksessään.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Borges omaksui tulevan ammattinsa perusteet isältään. "Hän opetti minulle runouden mahdin: sen tosiasian etteivät sanat ole yksinomaan keino kommunikoida vaan maagisia ja musikaalisia symboleja." Oppia seurasi lukeminen: "Minä saavuin aina asioihin kohdattuani ne ensin kirjoissa." Nuori Borges lumoutui runoudesta. Seuraa mielenkiintoinen ajatus: "Jonkin aikaa ajattelin, että Whitman ei ole vain suuri runoilija vaan ainoa runoilija. Todellakin minä uskoin että kaikki mitä runoilijat olivat tehneet vuoteen 1855 mennessä olivat meillä johdatusta Whitmaniin, ja se ettei matkinut häntä osoitti tietämättömyyttä." Koko omaelämäkerta käsittää vain runsaat 120 suurikokoisella fontilla painettua sivua, normaalisti ladottuna sivuja olisi korkeintaan puolisensataa. Kirjan helmet on siroteltu sinne tänne: "Opiskelin edelleen latinaa, ohjaajanani eräs pappi joka sanoi minulle kerran että koska kaikki syntymässä saatu tyydytti täydellisesti hänen tarpeensa, hän ei ollut koskaan lukenut yhtään romaania." Aatami syntyy uudestaan joka aamu.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Luonnosta tai ihmisen tekemistä järjestelmistä lainatut mallit tulkitaan usein metaforisesti. Sanotaan, että runous on kuin rihmasto tai troijalainen haittaohjelma. Liikkeen suunta kuitenkin vaihtelee, eikä aina tiedä, tarkkaileeko lukija runoutta vai runouteen koodattu botti lukijaa. Jorge Luis Borges muistelee pienessä omaelämäkerrassaan lapsuutensa Buenos Airesia ja sen veitsitappeluistaan kuulua esikaupunkia Palermoa. "Toisin kuin kuin naapurimme Evaristo Carriego, ensimmäinen argentiinalainen runoilija joka tutki niitä veitsitappeluiden kirjallisia mahdollisuuksia jotka hänellä olivat siinä kätensä ulotuvilla, minä en ollut tietoinen noiden kovanaamojen olemassaolosta, koska en juurikaan lähtenyt ulos talostamme." Veitsitappelun koreografia runouden mallina. Siinä kätensä ulottuvilla. Kaksi tiedonhankinnan keinoa: jalkautua puukkobulevardille tai pysytellä kotona mielikuvituksensa tai korkeintaan kirjallisuuden varassa. 

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja
kirjoittaa Sami L. kokoelmassa Talvessa on jotain sairasta (nimessä on alaotsikkona ”Tyhjiö1”, joten jatkoa lienee luvassa). Tässä kaipaus on ratkaistu siten, että yhteensä nelirivinen teksti on käännetty myös ylösalaisin ja peilikuvaksi, ja lisäksi se on leikelty ja liimattu sivulle mutkikkaaksi sokkeloksi. Tekstin tasolla teoksen runot kertaavat arkisia tapahtumia ja ajatuksia runoilijan elämässä, mutta siellä täällä ”kaipuu” ottaa vallan ja sivuille ja aukeamille ilmestyy tavanomaisesta poikkeavia typograafisia ratkaisuja ja muuta tekstin konkretiaa. Tekst konkr. Sanat ja lauseet ovat yhtä kuin merkityssisältönsä, mutta samaan aikaan runoilija alkaa ilmaista asioita kielen ja kirjoituksen itsensä keinoin. Hän luo tilan, jossa sellainen on mahdollista.

Sami Liuhto: Talvessa on jotain sairasta. Tyhjiö1. Käsite 2019.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Leevi haluaa lukea minulle ääneen pätkän John Ashberyn Vuokaaviosta. Ollaan Bulevardi 12:ssa. Jälkeenpäin paikannan katkelman sivulle 185 ja siitä jonkin matkaa seuraavalle sivulle kohtaan, josta käynnistyy monisivuinen sestina. On muun muassa puhe tekijän ja lukijan suhteesta. Kummasta ja kumman tunteista oikeastaan on kyse. Runon puhuja sanoo ensin pitävänsä koomisesta oopperasta (”La Fille mal gardée on lempisävellykseni”) ja ilmoittaa sitten voivansa kertoa tarinan jostakin. Ja taas mennään: ”Tulette hämmästymään miten liikuttuneita siitä olette, siltikään / tahtomatta soimata tekijää niin loistavasta suorituksesta että se jättää / hänen auliit mutta hengästyneet lukijansa sivuun, kuin ihmiset jotka tuntikausia odottavat / jonkun kylätien vierellä nähdäkseen maantiekilpapyöräilijöiden viilettävän ohi / keltaisissa tai hopeisissa asusteissaan, ja sitten kaikki on ohi niin nopeasti ettet voi olla varma / edes nähneesi sitä ja palaat kotiin syömään annoksen vaniljajäätelöä.” Ja niin edelleen. Kumpi on velkaa kummalle, kirjailija lukijalle vai lukija kirjailijalle? Ja jos on, niin mistä? Koomisen oopperan, maantiekilpapyöräilyn ja vaniljajäätelön mainitsemisesta melkein samassa korkeakirjallisessa henkäyksessä? Pitääkö lukijan ottaa huomioon tekijän tunteet? Mitä kirjoittaminen ja kirjoitetun lukeminen oikeastaan on? Sitäkö, että ”hänen kirjallisuutensa on tehnyt velvollisuutensa asettamalla teidät varovaisesti johonkin uuteen paikkaan ja sitten kiiruhtamalla matkoihinsa ennen kuin ehditte kiittääkään”? Kun siteeraa Ashberya, mistä lainaus olisi aloitettava, ja ennen muuta, mihin sen sisältämä ”ajatus” päättyy? Hetkinen vielä: ”Meidän olisi keksittävä uusi nimi hänelle. ’Kirjailija’ tuntuu täysin riittämättömältä; ja silti se on kirjoitusta, luette sen ennen kuin huomaattekaan.”