Kun runoilija "puhuu" runossa, hänen "yleisönsä" voi olla kuka tahansa. Erityisen hämärä on tapaus "sinä".

Sisäänhengitys, ja tönäiset kylkiluillasi maailmaa, joka näkymättömänä sinua ympäröi. Muistan tämän tässä, jokin täällä tulvii. Viesti on matkalla aivoista sormiin, kangas valahtaa otteesta aivan juuri. Aivan juuri sisäänhengityksesi muuttuu uloshengitykseksi. Aivan juuri alkaa sana.

Vaikea täsmentää, onko kyse sinä-passiivista vai "toisen" puhuttelusta. Näin kieli toimii. Jokin on sekä täysin selvää että kertakaikkisen sumeaa. Myös saumakohtaa on vaikea osoittaa, sitä pistettä jossa hengityksen vaiheet kohtaavat tai muuttuvat. Kuva ulottuu merkityksenantoon: Aivan kohta alkaa sana.

Jossain maailmankolkassa Multicolorlinnut lentävät valtavana viuhkana, päivänkaarena tai Ostoskeskuksen kitch-militantti poseeraus jäykistää elimiä sekin. Ja näinkin voi sanoa:

Muovi on suljettu.
Silmä on avoin.
Älypuhelin on vangittu.
Nielu on altis.

Liekö tämä täsmällinen aikamme kuva: He eivät enää löytäneet merkitystä asioille, joilla ei ollut yleisöä.

Joskus runous on parhaimmillaan, kun kirjoitetun merkityksestä ei ole pienintäkään epäilystä. Maria Matinmikko:

Ajattelen tuhoutuneita sivilisaatioita. Ajattelen hautautuneita maailmoita ja kansoja, jotka kuitenkin elävät kerroksina maaperässä ja mentaalihistorioissa. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja valmistaa aterioita, parantaa haavoja, rakentaa asumuksia ja kojeita. Ajattelen täysin toisenlaisia tapoja olla ihmissuhteessa, merkitä muistiin aikaa, kommunikoida eläinten kanssa. Ajattelen toisenlaisia tapoja kasvattaa itseymmärrystä, toisenlaisia käsityksiä kuolemasta ja syntymästä. Ajattelen valtaa ja kontrollia. Ajattelen suuruudenhulluja psykopaattihallitsijoita, omistussuhteita, voitontavoittelua, tapoja tuottaa energiaa. Ajattelen kieltä ja tapoja nimetä asioita. Ajattelen, että jokainen paikka on kolkka.

Tästä seuraa:

Tarkkailen valkoisen laahusmekkoni laskostettua liikettä kuin harmaankermanvalkeaa kissaa tuulessa. Istun rannalla lehmusten alla ja ilmoittauduin seremoniaan.

Sinervo kirjoittaa Nopanheiton saatesanoissa:

Kun pohtii ranskan ja suomen eroja — sekä kielen että runouden traditiona — selvimpiä niistä on se, että ranskalainen runous vaikuttaa abstraktimmalta, ikään kuin se sietäisi raskaampia substantiivirakenteita ja verbimuotoja menettämättä silti ymmärrettävyyttään ja hengittävyyttään. Kuitenkin täsmällinen ja kirkas, subjektin, predikaatin ja objektin siivittämä ilmaisu on klassisessa ranskalaisessa kirjallisuudessa paljon lähempänä suomalaisia kielenkäyttötapoja kuin usein tulee ajatelleeksi. Meidän kirjallisessa perinnössämme ei vain koskaan ole luotu yhtä pitkälle meneviä lauserakenteiden perusperiaatteita venyttäviä normipoikkeamia kuin Mallarmé ja hänen obskurantismiksi kutsuttu traditionsa Ranskassa. Ja ainakin viime vuosikymmenelle asti suomalainen humanistinen tiede- ja taidepuhe on säilynyt vailla Lacanin kaltaisten hämäristien vaikealukuisia ja arvoituksellisia paradokseja.

Kuinka paljon tai vähän lopulta olemme Mallarmén perillisiä? Onko ”sattuma” sama asia nyt tai sata vuotta sitten? Mitä merkitsee ranskan tai suomen pilkkominen tai rikkominen? Onko tämä kääntäjän vai originaalin runoutta:

                                                                                    Kihlajaiset
joiden
         purskahtanut harhanhuntu joiden kummittelu
         samoin kuin yhden eleen aave 

                                          on horjahteleva
                                          ajelehtiva 

                                                               hulluus

Miikka Mutasen kokoelma Mäkärä, särmä, hindustani (2006) on yhtä aikaa läpitunkematon ja säihkyvän kirkas. Puhuja tapaa tytön, jolla on "sademetsän ylävartalo ja leopardisukkahousut" ja joka kietoutuu "ptyncthoneihin, evoluutio-uutisiin, sanikkaisiin sydänsuruissaan, marunahauteisiin". Ja sitten:

   Hiuksesi, hiekkajouhet,
basalttisilmäinen hengetär,
   suolanarat huulesi,
jousenselkä, himon polvi.
   Enpä huoli haalikkainen,
en mä välitä susta,
   turkkoaivo röti öö puolisynkeä tipitii.
Sivelen sinun binaarisuuttasi.

Sfääreissä kieppuvaa kehollisuutta riittää. Esimerkkinä runo, jolla on otsikkona "Tytöt ja erilaiset yhteiskunnat". Runo alkaa: Neilikka iltani rinnasta, / sinä hengität jo kitkerästi lamppua. Seuraavassa saadaan seurata

Kylpylän hälyä;
   vihreäsilmäinen amatsoni solahtaa
      valkoviinialtaaseen luo
   museonjohtajan ja efreetin,
   jolla on kolmet sukuelimet,
 kevlar-olkapää, väritön aivolohko
ja siirtymä rajoittamattomaan elinaikaan
käynnissä.

Jätän nämä vain tähän, kuin rannalta löytämäni kivet ja kotilot: Tennis, punakylki. Itikka, kalikka, turku. Fuk mi, Björk. Ruusöm vegbööm sijerua.

Uusi tuttavuus, runoilija, kuvataiteilija ja säveltäjä Juhani Räisänen ja häneltä kokoelma nimeltä Maansiirtokoneet vetäytyvät etelään (2019). Toiseksi viimeisen runon nimi on kuinka ollakaan ”Meri”. Siitä pari riviä:

Nyt olen tässä sinun kanssasi, meri
keinumme pimeyden taakse yhdessä

Perinteisemmän ilmaisun lomasta ilmaantuu kaikenlaista:

työnsin käteni
jätteen sekaan ja poimin
kokonaisen elävän, keltaliivisen
meduusan, täynnä sameaa
nestettä, pinon väärää rahaa, ystävällisen
näköisen hiilikuituhuilun ja
yhdeksänkymmenen miljoonan arvoisen
uima-allastaulun

Vaikea sanoa, mihin kaikki johtaa, mutta ei ole enää yllätys, että runous pohtii tietotekniikkaa. Tässä puhutellaan perhosentoukkaa:

ymmärrätkö lainkaan algoritmien loistoa
kukkiviin kasvien lisääntymisen hienoutta
suuria eliöyhteisöjä koossa pitäviä mekanismeja
minä kyselin siltä yhä kiihtyneempänä

Kurotan kättä ja avaan sattumanvaraisesta kohdasta Susan Howen kokoelman That This. Näin käy. Howe sanoo lueskelleensa W. H. Audenin runoelmaa "The Sea and the Mirror" vuodelta 1944. Meri taas, ja se mitä peilautuu. Kaunis virke siitä, kuinka me ojennumme toisia kohti, muttemme koskaan kosketa toisiamme. Luittemme ylle levittyy ohkainen peite, ja meillä on käsivarsiemme paikalla laihanlaiset siivet.

Katkelma prologista Taneli Viljasen teoksessa Vyöhyke (2017):

Miten suloista. Voimmeko olla paikallamme tässä maailmassa. Voimmeko me herätä. Avaan oven. Lävistät ruumiini ja sisältöni leviää taivaalle. Tämä meri on sinun ruumiisi. Minä hukun. En voi herätä ilman sinun huuliasi, ilman sinun päätäsi. Kaikkea mitä voidaan koskettaa, kaikkea mihin voi hukkua. Mikä halun liike avaa tämän aukon. Hohtavia silmiä sataa, ne putoavat hohtavaan mereen, limakalvot kohtaavat, tämä on välähdys, silmänräpäys, kaikki sekoittuu. Eikö se ole samantekevää. Tytöt huutavat. Laukauksen ääniä, huutoja, herään. Tämä on pimeyttä. Paperia, ihoa, kerrostumia, minun ihoni hankautuu pois. Ovi sulkeutuu ja avautuu. Haluan. Äänten kaoottista liikettä. Meri on sinussa, ovi avautuu, mitä me voimme olla. Joku minä ja joku sinä.

Alkuteoksessa prologin teksti on kirjoitettu kokonaan suuraakkosin. Sama toistuu muualla. Se voi olla ironinen ratkaisu tai vain halu korostaa asioiden yhtäläistä tärkeyttä. Kaikki on tasa-arvoista ja vaatii yhtäläisen huomion. Kaikki riippuu mittakaavasta. Sinä ja minä yhtyvät keskenään, mutta myös elementteihin ja maailmaan. Paperi ja iho edustavat maailmojen kerrostumia. Tämä meri on sinun ruumiisi.

Runo on itsensä muistamiseen kehitetty pikku kone, sanoo Don Paterson. Muistin jumalatar Mnemosyne on runotarten synnyttäjä, mutta runoa ei paineta mieleen, vaan sen muistaminen on runo, ja siitä tulee osa muistajaansa. Tallentamiseen kehitetyt runokeinot rimpuilevat ajan kulumista vastaan ja omalla orfisella tavallaan onnistuvat hetken huijaamaan myös kuolemaa.

Vanha koulutoveri Mikko kirjoittaa: ”Lineaarinen aikakäsitys ei kerro ajasta mitään. Ei 50-luku ole 10 vuotta vähemmän kuin 60-luku. Aikaa ei voi laskea. Se tulee ja menee omia aikojaan. Sitä kuvaa hyvin se, että maailma pyörii ääneti. Asiat vain ovat jonakin päivänä toisin.” Ja sitten: ”Ajattelin pari päivää sitten vahingossa ajatukset loppuun asti. Sittemmin niitä ei ole näkynyt ei kuulunut. Miellyttävää vaihtelua, ei ajatella mitään, olla ajattelematta. Aurinko senkun paistaa, maailma pyörii ääneti.” Hassua sanoa, mutta molemmista päivityksistä on pian vuosikymmen.

on avaruus, mutta mitä sen jälkeen 

ihmettelee Ester Nuori Leppä, useampaan kertaan, runovihossaaan Lauluja avaruudesta. Ympärillämme on loputtomiin tyhjää, mutta tyhjyyden kauhu kääntyy nurinniskoin: terassilla tapasin avaruustutkijan / me totesimme saman: avaruus antaa levollisen unen. Mieleen tulee nuorten ilmastomielenosoittajien ontologis-yhteiskunnallinen kysymyksen muotoon aseteltu sanoma: Miksi me olemme edelleen täällä?

Kiinnostava seikka Heiskan piirroksissa liittyy niiden ”käänteiseen” tekotapaan. Esittelytekstin mukaan Heiska aloittaa työskentelyn niin, että mustaa koko paperin hiilellä. Sen jälkeen hän alkaa poistaa hiiltä pyyhekumilla ja säämiskällä. Ele on harkittu. Hiiltä esiintyy kaikkialla, missä on elämää ja orgaanisia yhdisteitä. Yksi hiilen olomuodoista on timantti. Pieniä hiilikiteitä eli timanttipölyä esiintyy avaruudessa muun muassa joidenkin planeettojen ympärillä.