sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Venetsian laguuni on erikoistapaus merien joukossa. Donna Leon kuvaa komisario Guido Brunettin ja tämän ystävän Davide Casatin souturetkeä paikallisella puparìnilla (suom. Kaijamari Sivill):
Brunetti oli soutanut pojasta lähtien, mutta tiesi, että tähän tasaiseen kulkuun hän ei olisi osannut antaa mitään lisää. Soudusta ei erottanut sen paremmin liikkeen alkua kuin loppuakaan, sitä hetkeä kun aironvedon voima muuttuu: se oli jatkuvaa liikettä eteenpäin, kuin kohoavassa ilmavirrassa lentävä lintu tai rinteessä suihkiva suksipari. Se oli suhinaa tai kohinaa, yhtä vaikeata kuvailla kuullakin edes lagunan hiljaisuuden keskellä.
Kokemus veneessä on visuaalis-auditiivinen, mutta Brunetti tuntee sen koko kropassaan.
Brunetti käänteli päätään puoleen ja toiseen, mutta kuului vain vaimea, matala kohina. Hänen teki mieli kääntyä katsomaan Casatin soutamista niin kuin olisi katselemalla voinut tallettaa Casatin liikkeet muistiinsa ja toistaa ne myöhemmin, mutta hän ei halunnut siirtää painoaan ja siten muuttaa veneen tasapainoa hiukkaakaan.
Jonkin ajan kuluttua Brunetti ei voi enää vastustaa kiusausta, ja hän kääntyy katsomaan ystävänsä taidokasta soutamista. Näky palauttaa Brunettin kauas lapsuuteen:
Katsellessaan täydellisen tasapainoista liikettä — eteen ja taakse, eteen ja taakse — ja airon sulavaa käsittelyä Brunetti ajatteli, että kukaan hänen ikäisensä tai nuorempi mies ei kykenisi soutamaan sillä tavalla pilaamatta suoristustaan rehentelyllä. Airosta putoilevat pisarat osuivat veteen melkein näkymättöminä ennen kuin airo sukelsi pinnan alle ja liikkui taaksepäin. Isä oli soutanut samalla tavalla.
Ihmeellinen kokemus voimistuu seuraavina päivinä, kun Brunetti uskaltautuu pitkästä aikaa itsekin kokeilemaan soutamista yhdessä ystävänsä kanssa. Rytmitajua ja koordinaatiokykyä edellyttävä taito on kuin onkin säilynyt lihasten ihmeellisessä muistissa.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Miten eri tavoin ihmiset ajattelevat merta, sen läsnäoloa. Olafur Eliasson muistelee yhteistyötä isänsä kanssa:
Yksi projekteistamme oli piirroskone, jossa pallo kastettiin musteeseen ja asetettiin sen jälkeen paperille. Kalastajaveneen keinuessa meren aalloilla pallo liikkui paperilla ja sai aikaan piirroksen. Se oli hauskaa puuhaa, ja me kutsuimme niitä ”valtameripiirroksiksi”.

perjantai 24. toukokuuta 2019

"Rannoilleen meri on kesytön ja ehdoton, niitä hitaasti kuluttava, ja sen kaltainenkin rakastettu voi olla", Tarja Hallberg muistuttaa kirjoittaessaan Kaija Rantakarin kokoelmasta (Tuli&Savu, nro 96). "Ja rakastavaiset, he ovat kaksi saarta, erillisiä, erilaisia ja karuja saaria, joiden välillä ja siitä pois valtavat vesimassat liikkuvat." 

torstai 23. toukokuuta 2019

Fragmenttien elämästä

Ja jos kaikki tämä olikin kirjoitettu tähtiin ja minun kadonneeseen kalenteriini poikittain: 
pitkä hansikoitu vuosi, valonsa

joka tulee kopioina lehvien lomitse

linnut jotka osoittamissani puissa kujersivat kutsuvasti ja kuin

laulaakseen

haparoivat askeleni suureen 
ilmaan: 
oppivuosiani kaikki, satovuodet. Tuomi

ei kukkaan puhjettuaan enää kuihdu: siitä näet 
että minäkin olen ainoastaan siis vain jäänyt henkiin

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Leeviä tervehtimässä. Laakson sairaalan pihaa kiertäessä kohdallemme osuu tuomi täydessä tuoksuvassa kukassaan. Kukkien painosta raskaat oksat melkein koskettavat meitä. Leevi liikuttuu ja sanoo kirjoittaneensa tuomenkukista "yhden parhaista runoistaan". Se on julkaistu kokoelmassa Kielletyt leikit (1994) ja löytyy jostain ”puolivälin keskipaikkeilta”. Hän siteeraa päätösrivit ulkomuistista ja sanoo, että viimeisellä rivillä on liikaa sanoja, mutta hän on ylpeä niistä, koska ”joskus virheellinen sana on kaikkein osuvin”. Lupaan kaivaa runon esiin kotona ja liittää sen osaksi tähän.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Arkisten havaintojen keskelle ilmaantuu toisinaan yhtä aikaa laajempia ja syvempiä näkyjä, esimerkkinä nämä kaksi peräkkäistä:
Opettelet puhetta täynnä kiviä jotta joskus oppisit puhumaan ilman. Yhden kerrallaan tiputat ne eteesi niin kuin koira joka tunnollisesti on noutanut ja nyt jää odottamaan toisen ääntä, omaa luutansa.

Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä, ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitse, jatkaa vain työntämistä.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Toisaalta mikä määrä tekstiä on riittävästi, jotta sillä olisi ”merkitystä”? Tai paljonko tekstistä on mahdollista poistaa lukemisen tai merkityksen siitä kärsimättä? Mistä ylipäänsä voi olla varma, ettei kirjoihin painetuista teksteistä puutu mitään? (Jos katsoo minkä tahansa kirjan sivua, painomusteen peittämän alan suhde ”valkoiseen” taustaan eli niin sanottuun valkoiseen tai negatiiviseen tilaan on mitättömän pieni.)

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kesken kirjan vastaan tulee runo, jonka tekstistä osa näyttäisi kadonneen näkymättömiin. Ikään kuin joku olisi sipaissut sivun yli muutaman kerran isolla pyyhekumilla. Tällä tavoin osittain pois pyyhityn runon jälkeen seuraa yllätys: kaksi kokonaan tyhjää lehteä eli yhteensä neljä sivua ei mitään. Niiden jälkeen viisi sivua jälleen osittain poispyyhittyjä tekstejä. Kokonaan pois pyyhkiytyneestä tai alunperinkin puuttuneesta tekstistä emme tietenkään osaa sanoa mitään. Jäljelle jääneistä tekstinsiruista on hyvin vähän apua. Tekstin lukeminen on hankalaa, eivätkä sanojen tai lauseiden osat muodosta kuin satunnaisesti merkitseviä sisältöjä. Näkyviin jääneen perusteella teksti vaikuttaa sattumanvaraisesti valitulta ja kaikin puolin ”merkityksettömältä”. Mikään ei viittaa varmasti siihen, että se olisi edes tekijän ”kirjoittamaa”.

lauantai 18. toukokuuta 2019

näkyy kaiken läpi 
Niin. Tästäkin voisi aloittaa ja tähänkin voisi lopettaa kaiken runouden. Mutta mitä sanotaankaan edellisellä sivulla, juuri ennen tätä Jouni Teittisen esikoiskokoelman eli Sydäntaskun ensimmäisen osaston yksinäistä päätösriviä? Näin siellä sanotaan:
Loppuun kesinyt aurinko



puhaltaa sokeutensa kukan




kaiken läpi

perjantai 17. toukokuuta 2019

me emme ole veneessä,

tämä meri on meissä
Aika ajoin olen vakuuttunut, että runous ei kuvaa maailmaa tai puhu maailmasta. Sen aihe on runous itse.

torstai 16. toukokuuta 2019

Terra novan keskeisiä hahmoja on Amerikan löytäjä Kristoffer Kolumbus, joka kulkee teoksessa lyhyesti nimellä K. K:n purjehdustaidot joutuvat saman tien epäilyksen alaisiksi. Uutta maata lähestyessään K arveli katselevansa ”Intiaa idän suunnasta”, ja nähdessään taivaanrannassa hohtavan valon hän uskoi olevansa ”lähellä auringon alkuperää”. Lehikoisen johtopäätös on raju:
K lukee aakkosia paremmin kuin merta 
Mutta kuten tiedetään, uuden maan historia ei ala tästä.
aivan tavallinen paikka, pala maata, pala taivasta.  
ennen meitä täällä asuivat suomupeitteiset ja juurelliset, ennen merta täällä laidunsivat peurat ja hevoset, tasankoja laukkasivat tuulikarvaiset kavioissaan pilvirummut  
elettiin aivan tavallisia päiviä. Beringian tuulten pöyhimästä pölymaasta pilkistivät sarat, heinät ja sammaleet. kunnes mantereet alkoivat venytellä. jää liikehtiä, kannas hävisi näkyvistä ja tanner muuttui salmeksi  
ja sitten, K:n laivat erkanivat satamasta 
Viisisataa vuotta on pitkä aika, eikä sittenkään ole.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Merestä on puhetta myös Tiina Lehikoisen runoteoksessa Terra nova, ja miksei olisi, koska uuden maan käsite pitää sisällään myös ajatuksen merestä. Joten ihmekös tuo, että teos aukeaa ensimmäisen kerran sitä pidellessäni sattumoisin sivulta, jossa lukee:
K kirjoitti päiväkirjaa ja merikirjaa, sanoja, jotka kuluivat kuluivat hallitsijoiden käsissä tomuksi 
Vai oliko sivu sittenkään juuri tämä? Ehkä kyseessä oli sivu, jossa sanotaan:
Jokainen ranta on raja, jokainen meri toinen

tiistai 14. toukokuuta 2019

Kun nyt Rekola on mainittu, muistutetaan mieliin 1972 ilmestynyt kokoelma Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille ja sen toinen runo:


Kun tulee kirkas sunnuntai, olen toivonut koko viikon pieniä tummia hahmoja meren valkealle jäälle. 
Elementit ovat läsnä myös pikku rakkausrunossa:
Kesken kaiken sade

pysähtyy kuuntelemaan

kun hyväilen sinua.
Jää ja iho, pintoja molemmat. Ihminen kaipaa itselleen mahdollisimman ison peilin.