Ei ole yhtä mallia ja muottia siitä, mikä määrittelee runon tai millaista sen kieli on. Erityisesti Kölön videoissa ja performansseissa korostuu ääni, mutta myös runokäsityksen konkreettisuus ja fyysisyys. Kölö ei ole vain tekstiä. Maailman kielten vähetessä ja sulautuessa toisiinsa ennustuksia runokielen tulevaisuudesta on mahdoton esittää. Ja silti ”tulevaisuus” on jo täällä. Verkon toisaalta pienten toisaalta maantieteelliset rajat ylittävien heimojen moniaineksiset paikalliskielet muistuttavat hyvinkin Kölön runoutta. Tällaista se on tai ainakin voisi olla.

Joku sanoi, vai lukiko se jossain, että Kölö olisi käyttänyt runoissaaan pariakymmentä eri kieltä. Niin montaa en pysty tästä vihkosta osoittamaan, mutta pystyykö kukaan, ja onko sillä lopultakaan väliä. Montako kieltä ihminen yleensä tunnistaa? Ehkä kymmenkunta, joista puolet on sellaisia, että niitä ymmärtää edes auttavasti. Ja tässäkin tapauksessa puhutaan vain latinalaisin aakkosin kirjoitetuista kielistä tai niiden iloisista sekamuodoista:

potti kiimles pepi pimpis imp ei niin pieneks menny bene

ensin bensinen är slut luuttus sinen loodud tussit nussima ny ska

Yleensä rivit ovat pitkiä, kuten yllä esitetyssä katkelmassa, mutta lainataan tähän vielä toisenlainen esimerkki, tässä tapauksessa kokonainen runo, joka muistuttaa hiukan Hannu Helinin polyglottismia:

velmab muudel tell me mute stories 

kelvattu keldjurens jungfru untrue zoogrounds

foxruns folkfuns vanlig vulkan

sulet hulgas ka pulkat ulpukalta

vartalo altistaa ja karta all

kalt ist kalt


Niin, kylmä on kylmää, mutta kuten moni lienee huomannut, joskus Googlen kääntäjäkin leikkii. Jos viimeisen rivin pyytää kääntämään virosta suomeksi, kuten vahingossa tulin tehneeksi, tuloksena on syyllinen syyllisyyteen. Sepä se, ja robotit tekevät sitä jo puolestamme.

Tulos on paradoksi. Runot ovat kaikkea muuta kuin keskeislyyristä itseilmaisua: ne ovat puhdasta sanojen helinää ja melskettä, ääntä ja vimmaa. Se mikä runoja kantaa eteenpäin on saundi ja rytmi, enemmän välitön visuaalis-auditiivinen assosiaatio kuin ajatuksellinen tai muu sisällöllinen koherenssi. Ne edustavat kielen pienimpien yksikköjen ilonpitoa omiensa parissa, ja mieluummin tunteen kuin tiedon siirtoa. Mutta se paradoksi. Kölön runoudessa kielten omaksuttu ja itse luotu sekamelska siirtää kaiken vastuun lukijalle. Koska mitään ”sisältöä” ei ole, runojen ”teho” riippuu lukijan kielitaidosta mutta myös hänen henkilökohtaisesta herkkyydestään ymmärtää kielen muita kuin puhtaasti ”asiallisia” viestiominaisuuksia. Kölön runoudessa keskeislyyrisyys ei viittaa tekijään vaan lukijaan.

Lisää hämmennyksen aiheita. Viroksi, suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettuja johdantotekstejä seuraava englanninkielinen preface on melkein kaksi kertaa muita pitempi, ei enää juurikaan edellisten käännös, vaan vähä vähältä omille poluilleen ja omaan keinotekoiseen kieleensä erkaantuva teksti:

As there can be no extinction without intinction, today Kölö is being constantly supercognized author communicating with immunicator, who creates noisense's nuisance from uncalled associations, gramolectic bumps and obstinate misspelling themephones separating languages by uniting and uniting them with separating. Spare times Kölö is avantgardening its flowers, pushing up babalonian stems, waving its exemplimities like folklore, performance, pop music, rituals or liturgy under the only trinity of shaman, sheman, he-man and german she-p-herd. Learning how to speak, attempting infancy proper, Kölö is gineanuine and unorthorex search for the essance of languages.

Niin, the essance of languages. Tahallaan luotu ero siihen mikä on (olevinaan) kielten sisintä olemusta. Kölön itse annetussa ”aitoustakuussa” kaikuu hauskasti sekä Derridan differance että esanssin keinotekoinen maku. Loput vihon sisällöstä eli runsaat kaksikymmentä sivua on melkein läpipääsemätöntä kielten rämeikköä, aluskasvillisuutta, kukkaketoa. Jokainen yksittäinen ”runo” lähtee liikkeelle jostain äänteellisestä impulssista ja jatkaa sanojen tai sanan kaltaisten yksikköjen ketjua tutuista, vähemmän tutuista ja itse keksityistä kielistä poimituilla fraaseilla, sanoilla, äänteillä tai tavuilla. Vaikka ”sanojen” merkitystä ei ”ymmärttäisikään”, ne kaikki voidaan lausua ääneen. Ikään kuin kyseessä olisi homofoninen käännös — kaikkine kuviteltavissa olevine muunnelmineen — jostain tuntemattomasta ”lähtötekstistä”. Kun yksi äänne tai äänteiden yhdistelmä on käyty läpi, siirrytään toiseen ja taas seuraavaan. 


Kertomus jatkuu: "Aluksi se puhui vain suomea ja viroa, nyt se on kasvattanut repertuaariaan, kielet änkevät ulos syntymäsijoiltaan, solmuuntuvat, takertuvat, kuivuvat ja etsivät läheisyyttä toisistaan. Kölö on baabelin kielen jäljitysperformanssi, jossa eri maailman kieliä yhdistäen erotetaan keskenään kaikilla mahdollisilla assosiaation keinoilla. Kölö on aina monta." Seuraavilla sivuilla Kölön tarina kerrotaan ensin ruotsin ja sitten englannin kielellä, kaikissa tapauksissa pienin tai hieman suuremmin variaatioin. Ruotsiksi Kölöön viitataan sanalla "den", englanniksi se on "it". Erikielisiä versioita verratessani huomaan, että vironkielisessä tekstissä sanotaan heti alkajaisiksi, että "Kölö on etenduste sari, hääl, köne ning räägijä ise", siis esitysten tai performanssien sarja, mutta nimi myös äänen ja puheen tuottajalle eli tekijälle. Teksti päättyy: "Vihik sinu käes on ainult üks tallend, kus leideti Soomest ühe vana ohvrikive allt", eli minun jäljiltäni suomennettuna: "Kädessäsi oleva vihko on vain yksi tallenne, joka löydettiin Suomesta uhrikiven alta." Suomenkielisessä esisanassa sama kohta ilmaistaan hieman toisin: "Tämä vihko on vain yksi saman performanssin verkko."

Teoksen ja sen tekijän ja hänen muun toimintansa kuvailu osoittautuu ennen kokemattoman mutkikkaaksi. Tämä kuulunee projektin luonteeseen, mutta kertoo myös odotuksista ja käytännöistä, joita teoksen ja sen lukijan suhteeseen yleisesti liitetään. Hankaluudet alkavat, kun eroa tekijän ja teoksen välillä on vaikea tehdä (kirjoitin edellä ensin ”teoksesta ja hänen lukijastaan”). Nimimerkki tai taiteilijanimi ei Kölön tapauksessa ole naamio, joka kätkee tai häivyttää taiteilijan "oikean" persoonan; se on sateenvarjo, jonka alla kaikki tapahtuu. Verkkoa vähän koettelemalla selviää, että Kölö ei myöskään piileskele: "Jos haluat tavata hänet, kutsu Kölö keikalle numerosta +358503759641. Kölö ei vastaanota palkkoita vaan lahjoittaa ne lyhentämättömänä luonnonperintösäätiölle, joka ostaa metsää läheltä esiintymispaikkaa. Kölöltä saa myös nokkospaperista tehtyjä hiileen tai muihin katoaviin jälkiin kirjoitettuja runonäytteitä. Kaikki tuotto kiertää takaisin luontoon."

Tämä on jännittävää. Runovihkon kannessa lukee suuraakkosin sana KÖLÖ, ei muuta. Mitä tämä tarkoittaa? Onko kyseessä teoksen, sen tekijän vai kenties molempien nimi? Vihkon takakannessa tai teostiedoissa tekijästä ei kerrota mitään, ei myöskään kustantaja Poesian sivuilla (siellä teoksen nimi on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella muodossa "kölö" ilman erillistä mainintaa tekijästä). Aiemmista yhteyksistä tiedetään, että nimi "Kölö" viittaa myös performanssihahmoon ja laajimmillaan kokonaiseen taideprojektiin. Nimimerkin takana on jo pitkään lavoilla ja verkossa toiminut runoilija, jonka henkilöllisyys on tiedossa, mutta josta kuitenkin tiedetään kovin vähän, eikä liene tarkoituskaan tietää (Instagramissa hän julkaisee kuvia ja videoita teoksistaan nimellä personal_k6l6). Tietoja tekijästä saadaan vasta teoksen sisällössä. Sisältö alkaa suoraan ensimmäiseltä sivulta vironkielisellä otsikolla: "Kes on Kölö?" Otsikkoa seuraa puolen sivun mittainen teksti, jossa kaikesta päättäen vastataan otsikossa esitettyyn kysymykseen. Näin on lupa päätellä, sillä loput sivusta täyttää suomenkielinen teksti otsikolla: "Kölöstä". Vaikka en viroa osaakaan, sen verran ymmärrän, että kyse ei ole edeltävän kappaleen suorasta käännöksestä. Teksti alkaa: "Kölö syntyi Suomenlahden puolivälissä."

Aivan viimeisillä sivuilla runoon ilmaantuu käänteistä suurin eli puhuteltu "sinä". Ollaan ihan lähellä kielen maagista funktiota, jossa elotonta lähestytään loitsun keinoin: Hei sinä raukea helmi. Hei, sinä vedestä. Ihan varma ei voi olla, missä tarkoituksessa "sinää" vihdoin ja viimein puhutellaan, mutta muutos on merkittävä, koska aiemmin sitä ole tapahtunut. Toiseksi viimeinen sivu päättyy:

Hei sitten, kaksiääninen juoma, harhauttava, kuvajainen. Väreistä, valosta, päivästä, se miltä näyttää. Hei, hyvästi kirkas piste, madonreikä.

Pari riviä tyhjää tilaa, ja sitten:

Kasvojesi vieressä, piste. Violetti, valoisa. Välitön etäinen.

Mahdoton sanoa, kenelle tai mille sanat on osoitettu, tai mikä on tämä piste, tai madonreikä, kenenkin kasvojen vieressä. On vain tyydyttävä siihen "tietoon" tai "ehdotukseen", että kyseessä on "kaksiääninen juoma".

Maata käännellään ja maa kääntyy Promessassa monella tavalla. Hyvin konkreettisesti maa kääntyy silloin kun pohjoisen pallonpuoliskon Italian tilalle kokemuksen paikaksi vaihtuu etelän Uusi-Seelanti. Kaikki aineen — ja runon — vapaudet, hajota ja yhdistyä. Kun arkinen voileivän syönti ja mouruavat kissat liitetään tuon tuosta maata ja sen asukkeja mittaaviin ja tulkitseviin ”koviin” tieteisiin, tuloksena on visaista mutta vääjäämättä merkitystään luovuttavaa runoutta.

Olinko luullut että maailma päättyy siihen pintaan, jolle jalat asettuvat, teos kysyy. Että maailmalla on alkupiste kuin lukujen alku nollassa ja sen jälkeen ääretön nouseminen yhteen suuntaan?

että maapallolla asuminen on asumista pallopinnalla, että pallo on käännetty, se on negatiivisesti itsensä, se on kaikki muu kuin pallo. Että silmät katsoisivat ulos ja silmien takana olisi negatiivinen tila, jokin, mitä ei ole, että ihminen alkaisi kehon pinnalta ja olisi sisältä tyhjä

Melkein lopussa tulee puhetta sienistä, ja puista. Sieni on puun juuressa, jonkin tuntemattoman puun maan pinnalle nousseen juuren alla puoliksi näkyvissä, Haasjoki kirjoittaa. Missä ja mitä se silloin on?

Mutta sieni ei ole pelkästään puun juurella, se on myös puun päällä, se on puun latvuksessa, sen ympärillä ja kaukana alapuolella. Siira ei ole vain ihmisen jalan alla vaan myös ihmisen päällä, kuorikerroksissa ja kaukana edellä; siira, jonka jalat helman alla kuljettavat sitä huomaamattomasti kuin veden yli. Ihminen ei ole vain kiven ympärillä vaan myös sen kerroksissa, nukkuvina hiukkasina sen pinnan huokosissa ja puristuneena sedimentteihin. Kivi ei ole vain jäkälän alla vaan sen päällä, sen kieppuvassa liikkeessä mukana ja takaa ajamassa; sepelkyyhkynen ei ole vain puun ympärillä vaan sen juuressa, sen pinnalla ja polvella, lapsi ei ole vain maan polvella vaan maan ympärilllä.

Kaikki aineen vapaudet, hajota ja yhdistyä

Ainetta korostetaan, mutta sen seurauksena myös aineeton korostuu. Taiteilija työskenteelee aineen eli "materiaalin" kanssa, mutta lopputulos on enemmän kuin aineksiensa summa.

Kun kaukaa syvästä avaruudesta löytyy voimakas, tuntematon pulssi,
näemme pian taiteilijan näkemyksen sen eteen asetetusta
planeetankokoisesta purjeesta
aurinkotuulipurjeesta joka on pyöreä ja kartiomainen;
energiapurske, joka muuten olisi itsekseen olemassa syvällä
osuu nyt nyt siihen,
on aurinkotuulipurjeita paperiliittimen kokoisesta planetaariseen.
Valo puhaltaa, matkustetaan jonnekin;


leipämäinen, asteroidin muotoinen kaarnalaiva on aalloilla.

Kesken kaiken Twitter muistuttaa William Carlos Williamsin (1883-1963) syntymäpäivästä. Yksi niistä, joiden jälkeen runo ei ollut entisensä. Näennäisen harmitonta jutustelua klassisesta aiheesta. Vaan kuinkas kävi? Mereen putosi Ikaroskin. Huomasiko kukaan?

unsignificantly
off the coast
there was a splash

quite unnoticed
this was
Icarus drowning