maanantai 11. maaliskuuta 2019

Siltoja, metroasemia, liikenneterminaaleja, yleisiä kirjastoja ja muita ihmisen tekemiä rakennelmia arvioidaan yleensä niiden käytännöllisyyden jos kohta myös esteettisyyden perusteella. Entä jos ne olisivatkin kommentaareja runouteen? Samaa voisi kysyä luonnolta ja sen ilmiöiltä. Niitty, lehto, koski tai jättömaa kritiikin muotona tai sovelluksena. Sade, sumu, auer, tuuli.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Dick Higgins muistuttaa erityisesti kuvataiteeseen ja sen olomuotoon liittyvästä ongelmasta: kuvan myymiseksi siitä on tehtävä tavalla tai toisella yleisöä houkutteleva. (Periaate koskee tietenkin myös kirjamyyntiä.) Poikkeuksina Higgins mainitsee Walter de Marian varhaiset veistokset. Erääseen niistä taiteilija on kätkenyt kultaisen pallon, eikä hänen lisäkseen kukaan tiedä, missä se on. Sama periaate sisältyy minimalisti Robert Morrisin suurikokoisiin konstruktioihin: ne voi koota monella eri tavalla, ja vain Morris tietää, mikä esillepanoista on ”alkuperäinen”.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Taide ja kirjallisuus vaativat toteutuakseen, että sitä esitetään tai julkaistaan. Taiteilijat ilmaisevat ja tekevät näkyväksi. Näin menee oletus, mutta toisinkin voi olla. Maalarit pohjustavat töitään maalikerroksilla, jotka pinnallisesti katsoen jäävät näkymättömiin, mutta vaikuttavat lopullisen teoksen värisävyihin. Abstrahointi merkitsee poistamiseen perustuvaa pelkistämistä. Runoilijat kirjoittavat teoksiinsa ”tyhjää”, ovat tehneet niin ainakin Mallarmésta lähtien. Tekstin kudoksessa on ainakin osittain kätkössä monenlaisia loimilankoja. Rytmi, mitta ja riimi eivät näy, mutta kuuluvat ja tuntuvat. Huomionarvoinen poikkeus on erityisesti klassisessa kuvanveistossa ja maalaustaiteessa käytetty draperia, jossa varsinaista aihetta peittävästä kankaasta ja sen laskoksista on tullut teoksen pääsisältö. Moni sanoo voivansa katsella näitä kankaalle maalattuja kankaita tuntikausien ajan.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Jostain on ilmaantunut käsitys, että taiteen pitää olla kiinnostavaa; että se ei saa olla tylsää. Toisenlaista näkemystä edustavat vaikkapa John Cage ja Erik Satie. Satie sävelsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen armeijaa ja kansalliskiihkoa parodioivan teoksen nimeltä ”Vieux Sequins et Vieilles Cuirasses”. Sävellys sai Dick Higginsin kirjoittamaan:

Teoksen lopussa on kahdeksan tahdin osuus, joka tuo mieleen vanhat marssit ja isänmaalliset laulut, mutta jota on tarkoitus toistaa 380 kertaa. Esityksessä tämä toiston satiirinen luonne tulee esiin selvästi, samoin kuin muita hyvin kiinnostavia seikkoja. Musiikista tulee niin tuttua, että se alkaa olla äärimmäisen epämiellyttävää. Mutta sen jälkeen tajunta ei enää pysty kauempaa vastustamaan ja hyvin outo ja euforinen hyväksymisen ja nautinnon tunne valtaa mielen. [...] Kyseessä on erittäin vakava 32-tahtinen teos (vaikkakaan tahtiviivoja ei ole merkitty), joka kuuluu soittaa erittäin pehmeästi ja hitaasti 840 kertaa. Nykyään se esittää useimmiten joukko pianisteja ja se kestää yhteensä noin 25 tuntia. Onko se tylsää? Ainoastaan aluksi, koska jonkin ajan kuluttua mainitsemani euforian tunne voimistuu. Kun teos on ohi, hiljaisuus on ehdottoman lamaannuttavaa, teos on muuttunut osaksi ympäristöä.
Dick Higgins: Tylsyys ja vaara. Suomennosliite näyttelyluetteloon Dick Higgins (suom. Matti Velhonoja), Porin taidemuseon julkaisuja 27, 1995.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Huomaan tarkkailevani malleja, jotka luonnehtivat ja selittävät runoutta ja sen toimintatapoja, vaikka operoivat itse jossain aivan toisessa ympäristössä. Algoritmi ja lohkoketju ovat esimerkkejä. On kyse vaikeasti hahmottuvista merkityspoluista toisaalta ja valtavista keskenään yhteismitattomista mutta toisiinsa kytkeytyvistä sisällöistä toisaalta. Mistä myytti muodostuu ja miten myytti toimii. Mikä kolme tuhatta vuotta vanhassa tekstissä on muuttunut ja mikä pysynyt samana. Miksi teoksen palauttaminen alkuperäiseen asuun on tärkeää, muttei ainut ihanne. Miksi viestin lähettäjän ja viestin vastaanottajan käsitykset viestin sisällöstä ja merkityksestä voivat olla erilaisia, mutta silti yhtä merkittäviä tai päteviä. Mitä käännöksessä menetetään ja mitä sen myötä voitetaan, riippumatta siitä onko käännös oikea ja onnistunut tai väärä ja epäonnistunut. Mitä voisi tarkoittaa, että jokin on runouden lohkoketjun alinta kerrostumaa ja joku toinen sen pahnanpohjimmainen. Mitä lukee ketjun ensimmäisessä tiedostossa?

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Seuraavalla sivulla Cuskin kertoja istuu lentokoneessa ja seuraa henkilökunnan opastusta siitä, kuinka matkustajien tulee toimia mahdollisen hätätilanteen sattuessa. Kertojan silmissä lentoemäntä on roolia esittävä miimikko ja matkustajat kirkonpenkissä papin saarnaa kuuntelevia seurakuntalaisia. Molemmissa tapauksissa kyse on ehkä elämästä ja kuolemasta, kiirastulesta ja helvetistä.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Rachel Cusk ehtii romaanitrilogiansa ensimmäisen osan viidennelle riville, kun algoritmin idea nousee esille. Cusk ei mainitse sanaa, mutta periaate tulee selväksi. Kertojan sattumoisin tapaama henkilö suunnittelee tietokoneohjelmaa, jonka tarkoitus on auttaa yrityksiä tunnistamaan työntekijöidensä joukosta ne, jotka todennäköisimmin tulevat ryöväämään ja pettämään heidät. Kyseessä on siis ohjelma, joka lukee merkkejä, arvioi niiden tarkoitusta, ja tekee tulosten pohjalta johtopäätöksiä. Käsitykseni mukaan tässä ei ole mitään ihmeellistä. Esimerkiksi pankit pystyvät jo nyt osoittamaan muutaman päivän tarkkuudella, milloin joku heidän asiakkaansa on ryhtynyt pettämään puolisoaan. Asiakkaan käytös muuttuu, ja se näkyy hänen pankkitilillään uudenlaisina kulutustottumuksina. Tuoksuja, vaatteita, kukkia, tuplaantuneet ravintolalaskut, hotellivarauksia asiakkaan kotikaupungissa, matkoja. Asiakkaiden profilointi muuttuu automaattiseksi, ja yksittäiset luottopäätökset syntyvät lohkoketjussa.

Rachel Cusk: Ääriviivat. Suom. Kaisa Kattelus. S&S 2018.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Kerrotaan, että kun Beethovenilta kysyttiin, mitä eräs hänen sonaattinsa tarkoitti, hän soitti sen uudestaan.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Paavo Kässi aloittaa Alkuluvuksi nimetyn vihkosensa suoraan asiasta: kaikki näkyvä kytkeytyy aina johonkin / mikä ei ole havaittuna läsnä. Myös algoritmin idea on tuttu meille, jotka yritämme tavoittaa runouden olemista. Me ehkä kirjoitamme runoutta, mutta se


ei kerro sinulle salaisuuksia

_________________________________________


jaat sille omasi


Paavo Kässi: Alkuluku. Esterin Kirja 2019.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Kun näkee videolta ankanpoikasen kuoriutuvan, sopii kysyä: olen pelkkä ihminen, mutta mitä muuta tiedän? Esimerkiksi sen, että tahdoin antaa äänen niille, joilla ei ole ääntä, ja näyttää niiden kasvot, joita emme tunnista kasvoiksi. Kyse on ideoiden kuvittamisesta ja eteenpäin välittämisestä, mutta myös sisältöjen muuntamisesta järjestelmästä toiseen, aistilta toiselle, tältä alustalta tuolle välineelle, tai toisinpäin. Edelleen muistaen sen, että joskus alusta tai väline on teoksen varsinainen sisältö. — Jos sateenkaarta voisi koskea, se ei merkitsisi mitään. Tai kirjainmerkkien tasolla: Mitä kaksoispisteen jännittämä tauko tekee maailmanselityksessäsi? Niinpä niin, viesti on väline:

— Sanat käpertyvät kokoon, en kykene erottamaan äänensävyäsi kovin tarkasti.
— Näetkö paperia, johon jälkemme painautuu? Se soi niin herkästi. Näetkö, kuinka sivusta kuultaa läpi ja rivit limittyvät.

Kirjoittaminen on konkreettista. Sitä on myös kirjoittamisen jälki.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Päivä Koneen Säätiön tiloissa Lauttasaaren kartanon Mofficessa. Erilaiset esiintymät ja muunnelmat vastinpareista tai toisiaan tarkkailevista olioista tulevat vastaan siellä täällä. Kauan ei tarvitse lukea Venla-Vanamo Asikaisen ja Tuomas Taskisen yhteisteosta Lainattua valoa, kun eteen tulee tämä:

valo minussa
näkee valon sinussa

Muutamaa sivua myöhemmin:

Olet siinä,
valokuvassa.
Polkkatukan kulmikkaasti rajaamilla kasvoilla
toukokuun yltäkylläinen valo
ja mekon tulppaanit kasvavat taivaisiin.
Alaviistossa katseessasi raekuuron alku,
keskittynyt ilme:
pikselistä kuulet vieressäsi
sähköbasson soiton.

Toisen läsnäolo, mutta valokuvassa, rajana taivas. Painetut kukat alkavat kasvaa, kuvan pikselit muuttuvat ääniksi. Toisaalla uusi esimerkki siitä, kuinka sulavasti yksi muuttuu toiseksi ja on samanaikaisesti sama: Kaikki tämä konkretia, kirjaimia kielen päällä.

Venla-Vanamo Asikainen ja Tuomas Taskinen: Lainattua valoa. Esterin Kirja 2019.

torstai 28. helmikuuta 2019

Tuon tuosta poimin hyllystä tai pöydältä sattumanvaraisesti valitun kirjan ja katson, miten se vastaa johonkin juuri miettimääni kysymykseen. Yhteys ongleman ja ratkaisun välillä on mielenjohde tai päähänpisto. Toisinaan vastaus löytyy, toisinaan ei. Joskus kirjasta löytyy vastaus ongelmaan, jota en osannut edes odottaa. Runoudessa merkitysketjut ovat usein pitkiä ja monimutkaisia, ja on mahdollista, että ketjun päillä ei näyttäisi olevan mitään tekemistä keskenään. Manhattan är Brooklyn som ser Manhattan. Juuri nyt käteeni osunut Susan Howen kokoelma That This ja sen keskimmäinen osasto ”Frolic Architecture” sisältää sarjan visuaalisia runoja, jotka on toteutettu leikkaamalla ja liimaamalla muualta löydettyjä tekstejä. Sitä, millä eri tavoin runoilija kohtaa materiaalinsa, Howe kuvaa seuraavasti:

More and more I have the sense of being at a point of absence where crossing centuries may prove to be like crossing languages. Soundwaves. It’s the difference between one stillness and another stillness. Even the ”invisible” scotch tape I recently used when composing ”Frolic Architecture” leaves traces on paper when I run each original sheet through the Canon copier.

Joskus ”tekniikka” tai siinä tapahtuvat vaivihkaiset erot ja muutokset tuovat esiin ”sisältöjä” tai ”merkityksiä”, joita tekijä ei ole pystynyt ennakoimaan – eikä hänen edes tarvitse ennakoida. Teippikin jättää jälkiä itsestään, vaikka olisi muuten ”näkymätön”.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Leevi sanoo hienosti, ettei runous voi voi olla poliittista ja juuri siksi se on poliittisesti vaarallista. Näin ilmaistuna ja tiivistettynä virkkeestä jää pois jotain olennaista. Esimerkiksi puhujan merkitsevä katse ja äänenpainot. Pitäisikö joku sana tuosta muuttaa kursiiviksi? Pitäisikö täsmentää ja sanoa poliittisesti sitoutunutta? Tai ilmaista selkeämmin, kenen kannalta runous on poliittisesti vaarallista? Kielirunoutta pidettiin aluksi harmittomana ja nimenomaan epäpoliittisena leikkinä, eikä osattu nähdä sen juuriin menevää radikaalia lähtökohtaa. Iskulauseet ovat helppoja, toisin kuin ajattelun ja luomisen välinettä ravisteleva ja tuulettava runous.