Tuon tuosta poimin hyllystä tai pöydältä sattumanvaraisesti valitun kirjan ja katson, miten se vastaa johonkin juuri miettimääni kysymykseen. Yhteys ongleman ja ratkaisun välillä on mielenjohde tai päähänpisto. Toisinaan vastaus löytyy, toisinaan ei. Joskus kirjasta löytyy vastaus ongelmaan, jota en osannut edes odottaa. Runoudessa merkitysketjut ovat usein pitkiä ja monimutkaisia, ja on mahdollista, että ketjun päillä ei näyttäisi olevan mitään tekemistä keskenään. Manhattan är Brooklyn som ser Manhattan. Juuri nyt käteeni osunut Susan Howen kokoelma That This ja sen keskimmäinen osasto ”Frolic Architecture” sisältää sarjan visuaalisia runoja, jotka on toteutettu leikkaamalla ja liimaamalla muualta löydettyjä tekstejä. Sitä, millä eri tavoin runoilija kohtaa materiaalinsa, Howe kuvaa seuraavasti:

More and more I have the sense of being at a point of absence where crossing centuries may prove to be like crossing languages. Soundwaves. It’s the difference between one stillness and another stillness. Even the ”invisible” scotch tape I recently used when composing ”Frolic Architecture” leaves traces on paper when I run each original sheet through the Canon copier.

Joskus ”tekniikka” tai siinä tapahtuvat vaivihkaiset erot ja muutokset tuovat esiin ”sisältöjä” tai ”merkityksiä”, joita tekijä ei ole pystynyt ennakoimaan – eikä hänen edes tarvitse ennakoida. Teippikin jättää jälkiä itsestään, vaikka olisi muuten ”näkymätön”.

Leevi sanoo hienosti, ettei runous voi voi olla poliittista ja juuri siksi se on poliittisesti vaarallista. Näin ilmaistuna ja tiivistettynä virkkeestä jää pois jotain olennaista. Esimerkiksi puhujan merkitsevä katse ja äänenpainot. Pitäisikö joku sana tuosta muuttaa kursiiviksi? Pitäisikö täsmentää ja sanoa poliittisesti sitoutunutta? Tai ilmaista selkeämmin, kenen kannalta runous on poliittisesti vaarallista? Kielirunoutta pidettiin aluksi harmittomana ja nimenomaan epäpoliittisena leikkinä, eikä osattu nähdä sen juuriin menevää radikaalia lähtökohtaa. Iskulauseet ovat helppoja, toisin kuin ajattelun ja luomisen välinettä ravisteleva ja tuulettava runous.

Baseball katoaa teoksesta saman tien, Amerikan äärilaidat Brooklyn ja Kalifornia sen sijaan eivät. Paikannimet kytkeytyvät yhteen monikerroksisen teoksen keskeisistä teemoista. Kylmä sota mutta myös maanjäristysten aiheuttama ydinuhka nousevat esille. Jännittävää toisaalta, että myös Don DeLillon romaanissa Alamaailma baseball ja ydintuhon mahdollisuus liitettiin toisiinsa. Brooklyn Dodgersin ja New York Giantsin välinen ratkaiseva mestaruusottelu pelattiin Manhattanilla lokakuussa 1951 samana päivänä kuin Neuvostoliitto suoritti ensimmäisen ydinkokeensa. Seuraavan päivän New York Times julkaisi uutiset tasaveroisina etusivullaan. Baseball-aiheen klassiseksi muodostunut otsikko peilasi myös toista: ”The Shot Heard ’Round the World”. Transfuturassa yksi irrallinen lause mainitsee keskeiset paikannimet sivumennen, ikään kuin ilmaistakseen läsnäoloa tai paikan kokemusta. Samalla lause puhuu runouden metodista yleensä:

Manhattan är Brooklyn som ser Manhattan

"Uutinen" Dodgersin myynnistä ja muutosta ilmaantuu Transfuturaan täytenä yllätyksenä. Erityistä on varsinkin pohdinta baseballin lajityypillisyydestä. Toisaalta teoksen alkupuolella on laaja osasto, jossa käsitellään typografian historiaa ja kirjasintyyppien "hiljaisuutta". Se, mikä on ilmeistä, on joskus toissijaista. Kirjasin on musta jälki, mutta myös sen rajaama tai sitä ympäröivä tyhjä tila. Veistos on se mitä näkyy ja tavallaan piilossa puseronsa sisällä; mutta puseron voi kääntää myös nurinniskoin niin, että tilasta jossa se on tulee pääasia: "skulpturen då den berättar om rummet".

Runoilijat käyttävät ja ymmärtävät runoutta kuin äidinkieltään. Sama pätee lukijoihin, ja siksi runouden lukeminen ”toisella kielellä” on kaksinkertaisesti seikkailu. Silti kielet eivät ole keskenään analogisia; ne eivät lankea jäännöksettä toisiinsa. Aina jää jotain vajaaksi, tai yli. Runous on toisaalta poikkeustapaus kielten joukossa. Se on oma kielensä, mutta myös kielten väliin jäävien hukkapalojen operatiivinen alue.

Koskaan ei tiedä, mitä runoudesta löytyy. (Tai miten, mistä ja millaiset aiheet ja tekstit päätyvät baseballensyklopediaani.) Huomioni kiinnittyy sanaan ”punkter” ja sitä seuraavaan litaniaan ”ögönblick, siffror, analoga enheter”. Ruotsini haparoi, enkä osaa heti päättää, mitä tässä tarkoitetaan ”pisteillä” (erotuksena esimerkiksi sanasta ”siffror”, jolla viitataan ”numeroihin” tai ”lukuihin”). ”Punkt” voi olla konkreettinen tai abstrakti. ”Analoga enheter” tulee sekin lajin ulkopuolelta, mutta selittää sen olemusta. Eli intuitioni ja ymmärrykseni baseballista sanovat, että Högström ja minä olemme samoilla jäljillä: baseball on poeettista. Marianne Moore runossaan ”Baseball and Writing”:

Fanaticism? No. Writing is exciting
and baseball is like writing.
  You can never tell with either
     how it will go
     or what you will do

Runoudesta ei koskaan tiedä. Kotona Helsingissä postin joukosta erottuu kirjakaupan paketti. Paketissa Martin Högströmin vuonna 2005 ilmestynyt kokoelma Transfutura. Avaan kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Silmäni osuvat oikeanpuoleisen sivun alalaitaan. Siinä lukee:

1957 säljs baseballaget Brooklyn Dodgers till Los Angeles; laget lämnar Brooklyn och byter namn

baseball består av punkter, ögonblick, siffror, analoga enheter, innings, batting records, scoreboards

när Brooklyn Dodgers försvinner från Brooklyn fryser den amerikanska tiden: klockan stannar och vänder åter i ett tidens homerun

Koskaan ei tiedä, mitä runoudesta löytyy, ja millaiset aiheet ja tekstit päätyvät baseball-ensyklopediaani.

Kertomus kytköksistä, joilla "kaikki tämä elonkirjo" voisi olla selitettävissä, selvästi kiinnostaa Tennilää. Seuraa katkelma, joka valaisee Tennilän käsitystä kielestä ja varmaan siitäkin, miksi hän on päätynyt toimimaan runoilijana:

Mutta samaan aikaan koko asetelma tuntuu hajoavan perustattomuuteensa, koska tiedämme niin vähän. Tai oikeammin: koko tiedon käsite on vaarassa, koska yksikään määritelmä tiedolle ei tunnu vastaavan kaikkia kuviteltavissa olevia tapauksia. Mutta perustava tunne moninaisuudesta ei hälvennyt, sillä samalla tavalla noiden tieteen reunamilla ja keskiössä sijaitsevien tutkimushaarojen kohdalla aloin kiinnostua eniten merkitysten kutoutumisen prosessista: siitä miten ne itse ovat oikein muotoutuneet ja millaisin keinoin ne uomaavat kertomustaan. Sanalla sanoen aloin kiinnostua ilmiönä kielestä, jonka piti olla vain työkalu.

Puhuessaan kielestä Tennilä tulee puhuneeksi niin ikään runoudesta:

Kuinka ollakaan, samantapainen muodollinen diversiteetti kuin tuossa metsikössä, vallitsee ilmiselvästi myös kielessä. Eri kielet tuottavat sangen erilaista ajattelua. Niiden havaintoherkkyys suuntautuu eri tavoin, ja ne saavat aikaan erilaista metafysiikkaa: erilaisia jäsennyksiä todellisuuden rakenteesta. Kaiken lisäksi saman kielen piirissä esiintyy radikaalisti erilaisia merkityksen sukeutumisen prosesseja.

Käsiin joutuu uusin Voima. Siinä pysäyttää Olli-Pekka Tennilän aukeaman mittainen artikkeli otsikolla "Toiveikkaiden hirwiöiden paikallisuudesta". Vielä runoilijoiden tekstejä julkaistaan muuallakin kuin kirjallisuuslehdissä. Jutun lähtökohta on briljantti. "Työskentelyni taustalla on aina ollut peruskokemus, josta en pääse irti", Tennilä aloittaa. "Havahdun metsikössä (tai kielellisten ilmiöiden parissa) havaintoon siitä, miten eri tavoin oliot ovat olemassa. Tai paremmin: Miten erilaista on!" Tennilä tekee havaintoja metsässä kuhisevasta elämästä ja ajatuu pohtimaan yhteisesti jakamaamme elonkehää ja siinä esiintyvää monimuotoisuutta. Vaikuttaisi siltä, ettei juuri mikään ole sitä, miltä näyttää. Tennilän mukaan "mitään monimuotoisuutta ei ole olemassakaan, eikä voi olla, vaan jokseenkin päinvastoin: oman perimätaloutensa varassa tolkuttoman erilaisiksi äityneet oliot siinä kohtaavat toisensa, kuin kohtalon oikusta." Runoilija ei valitettavasti laajemmin selitä, miten ja miksi hän on päätynyt samaan havaintoon myös "kielellisten ilmiöiden parissa". Toisaalta kieltä ja runoutta tarkkaillessa päätyy usein ihmettelemään, mikä on se yhteinen "elonkehä" tai mekanismi, jonka avulla meidän on ylipäänsä mahdollista ymmärtää toisiamme kielen tasolla. Harva asia tosiaan on välittömän ilmiasunsa perusteella selitettävissä. Kehityksen ja merkitysten prosessit, silmukat ja ketjut saattavat olla käsittämättömän pitkiä ja monimutkaisia. Tennilä ottaa esimerkiksi linnut:

Evoluutiomekaniikan mukaan mikään ei ole valmista, vaan piirteille, elimille ja perimän mutaatioille on ominaista pikemminkin langeta toteuttamaan erilaisia mahdollistuvia funktioita muuttuvissa olosuhteissa. Esimerkiksi nykyisten lintujen sulkien aiempi käyttötarkoitus liittyi lämmönsäätelyyn, mutta jonkin hitaan tai ehkäpä nykäyksittäin edenneen prosessin kautta, niistä kehittyi osittainen keino nousta ilmaan. Ajatus on häkellyttävä. Ja onko se edes ajatus?

Muutettavat muuntaen: Runoutta lukiessa ei täsmälleen tiedä, lukeeko faktaa vai fiktiota. Runous ei asetu johonkin kohtaan faktan ja fiktion muodostamalle ”janalle”, eikä se ole niiden muodostaman kolmion yksi kärki. Se on ihan oma erillinen kategoriansa, jolla asioita luokitellaan ja käsitellään. Sillä ei ole faktan ”vastuullisuutta”, muttei myöskään fiktion ”vastuuttomuutta”. Runous ei ole sen sisältämien tai kuvaamien seikkojen summa, vaan esitystapaa luonnehtiva rakenteellinen tai metodinen periaate. Runous ei säädä; runous ehdottaa. Runous on tila.

Elävän kirjallisuuden festivaali Tampereella. Tilaisuus kuunnella ensin Kristian Blombergin puhetta ja luentaa ja myöhemmin Stina Saaren lausuntaa lavalla. Proosarunon käytöstä kysyttäessä edellinen muistutti Pauliina Haasjoen luonnehdinnasta: proosaruno lainaa proosasta ja runoudesta, mutta on vapaa molempien rajoituksista. Saarikaan ei esiintyessään lue, muttei myöskään laula. Esitys on molempia, eikä kumpaakaan.

Mirin hakusanoissa huomiota kiinnittää sana ”aavikkovernissa”. Kuten käy ilmi, Pegtymel-joen laakson aavikkoverinssaan raaputetuissa kalliopiirroksissa ”tapaamme kymmenisen sentin korkuisia hahmoja”, olioita, jotka ovat ”selkeästi olleet kaltaistensa joukossa oivallisia, piripintaan pimeäähohtavaa viisautta”. Oliot ”ovat” viisautta? Ehkä niinkin. Tärkeämpää seuraa:

Toisin kuin epäillään, kuvat eivät esitä shamaaneja, eläinihmisiä tai pyrkimyksiä mihin hyvänsä tajunnanlaajennuksiin. Nämä olennot ovat esiäitejämme ja -isiämme, joiden trepinaatio on onnistunut poikkeuksellisen täydelleen. Pegtymelin kuvakentältä saatujen vihjeiden perusteella olemme punoneet suuria suuria kolmesta kahdeksaan metrisiä hahmoja. Pajut punotaan (menetelmä: kaaospunonta) lähes tuoreeltaan ja niiden leikatut pinnat kaivetaan maahan. Näin saadaan kolmena vuodenaikana versovat patsaita, jotka muodostavat elävän kolmiulotteisen ikono-staasin. Erityisesti pajulinnut, kerttuset ja jyrsijät tulevat pesimään patsaiden sisään. Linnunpesät kerätään ja valmistetaan ruoaksi, ja kehitelmissä on tapoja niiden säilymiseksi yli talven. Patsaita käytetään rankojen prototyyppeinä.

Versovat patsaita. Pesimään patsaiden sisään. Valmistetaan ruoaksi. Kaaospunonta. Kokonaisvaltaisen poetiikan kuvausta, sanon ma.

Tuomisina Jyväskylästä kulkee mukana Antti Salmisen Lomonosovin moottorin jatko-osa Mir. Lukemisen aloittaminen lopun asiasanastosta (Index fungorum) kelpaa siinä missä joku toinenkin tapa. T-kirjaimen kohdalla luetellaan ”Tosiasiat”, joita on ”neljä erilaista”. Kyseessä on otsikon sanoin Faktantarkistuslista, oranssi post-it-lappu. Siinä lukee:

Tosiasioita on koko ajan vähemmän. Kiistattomia tosiasioita on tällä haavaa neljä: 

1) Ruoste- ja härmäsienillä on elegantimpi tapa elää kuin muilla. 

2) Itiöemä on ilmentymä ja väline. 

3) Jäkäläsieni ei tule toimeen yksin. 

4) Mistään ei ole varmuutta, ja siksi on varmuus.

Miettiä sopii, mihin kaikkeen nämä ”faktat” pätevät. ”Elegantimpi tapa elää” kuulostaa kepeältä filosofialta, mutta siinä on outoa poeettista hohtoa. Toisaalta sanalla ”eleganssi” voidaan viitata esimerkiksi tieteellisen esityksen yksinkertaisuuteen ja täsmällisyyteen. Yhtä kaikki kuvaus pätee Salmisen proosaan ja tekee siitä runoutta. Nämä neljä voisivat olla runollisia tosiasioita.

Antti Salminen: Mir. Poesia 2019.