Manhattan är Brooklyn som ser Manhattan
tiistai 26. helmikuuta 2019
Baseball
katoaa teoksesta saman tien, Amerikan äärilaidat Brooklyn ja
Kalifornia sen sijaan eivät. Paikannimet kytkeytyvät yhteen
monikerroksisen teoksen keskeisistä teemoista. Kylmä sota mutta
myös maanjäristysten aiheuttama ydinuhka nousevat esille.
Jännittävää toisaalta, että myös Don DeLillon romaanissa
Alamaailma baseball ja ydintuhon mahdollisuus liitettiin
toisiinsa. Brooklyn Dodgersin ja New York Giantsin välinen
ratkaiseva mestaruusottelu pelattiin Manhattanilla lokakuussa 1951
samana päivänä kuin Neuvostoliitto suoritti ensimmäisen
ydinkokeensa. Seuraavan päivän New York Times julkaisi
uutiset tasaveroisina etusivullaan. Baseball-aiheen klassiseksi
muodostunut otsikko peilasi myös toista: ”The Shot Heard ’Round
the World”. Transfuturassa yksi irrallinen lause mainitsee
keskeiset paikannimet sivumennen, ikään kuin ilmaistakseen
läsnäoloa tai paikan kokemusta. Samalla lause puhuu runouden
metodista yleensä:
maanantai 25. helmikuuta 2019
"Uutinen" Dodgersin myynnistä ja muutosta ilmaantuu Transfuturaan täytenä yllätyksenä. Erityistä on varsinkin pohdinta baseballin lajityypillisyydestä. Toisaalta teoksen alkupuolella on laaja osasto, jossa käsitellään typografian historiaa ja kirjasintyyppien "hiljaisuutta". Se, mikä on ilmeistä, on joskus toissijaista. Kirjasin on musta jälki, mutta myös sen rajaama tai sitä ympäröivä tyhjä tila. Veistos on se mitä näkyy ja tavallaan piilossa puseronsa sisällä; mutta puseron voi kääntää myös nurinniskoin niin, että tilasta jossa se on tulee pääasia: "skulpturen då den berättar om rummet".
sunnuntai 24. helmikuuta 2019
Runoilijat
käyttävät ja ymmärtävät runoutta kuin äidinkieltään. Sama
pätee lukijoihin, ja siksi runouden lukeminen ”toisella
kielellä” on kaksinkertaisesti seikkailu. Silti kielet eivät ole
keskenään analogisia; ne eivät lankea jäännöksettä toisiinsa.
Aina jää jotain vajaaksi, tai yli. Runous on toisaalta
poikkeustapaus kielten joukossa. Se on oma kielensä, mutta myös
kielten väliin jäävien hukkapalojen operatiivinen alue.
lauantai 23. helmikuuta 2019
Koskaan ei
tiedä, mitä runoudesta löytyy. (Tai miten, mistä ja millaiset
aiheet ja tekstit päätyvät baseballensyklopediaani.) Huomioni
kiinnittyy sanaan ”punkter” ja sitä seuraavaan litaniaan
”ögönblick, siffror, analoga enheter”. Ruotsini haparoi, enkä
osaa heti päättää, mitä tässä tarkoitetaan ”pisteillä”
(erotuksena esimerkiksi sanasta ”siffror”, jolla viitataan
”numeroihin” tai ”lukuihin”). ”Punkt” voi olla
konkreettinen tai abstrakti. ”Analoga enheter” tulee sekin lajin
ulkopuolelta, mutta selittää sen olemusta. Eli intuitioni ja
ymmärrykseni baseballista sanovat, että Högström ja minä olemme
samoilla jäljillä: baseball on poeettista. Marianne Moore
runossaan ”Baseball and Writing”:
Fanaticism? No. Writing is exciting
and baseball is like writing.
You can never tell with either
how it will go
or what you will do
perjantai 22. helmikuuta 2019
Runoudesta ei koskaan tiedä. Kotona Helsingissä postin joukosta erottuu kirjakaupan paketti. Paketissa Martin Högströmin vuonna 2005 ilmestynyt kokoelma Transfutura. Avaan kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Silmäni osuvat oikeanpuoleisen sivun alalaitaan. Siinä lukee:
1957 säljs baseballaget Brooklyn Dodgers till Los Angeles; laget lämnar Brooklyn och byter namnKoskaan ei tiedä, mitä runoudesta löytyy, ja millaiset aiheet ja tekstit päätyvät baseball-ensyklopediaani.
baseball består av punkter, ögonblick, siffror, analoga enheter, innings, batting records, scoreboards
när Brooklyn Dodgers försvinner från Brooklyn fryser den amerikanska tiden: klockan stannar och vänder åter i ett tidens homerun
torstai 21. helmikuuta 2019
Kertomus
kytköksistä, joilla "kaikki tämä elonkirjo" voisi olla selitettävissä, selvästi kiinnostaa Tennilää. Seuraa katkelma, joka valaisee Tennilän käsitystä kielestä ja varmaan siitäkin, miksi hän on päätynyt toimimaan runoilijana:
Mutta samaan aikaan koko asetelma tuntuu hajoavan perustattomuuteensa, koska tiedämme niin vähän. Tai oikeammin: koko tiedon käsite on vaarassa, koska yksikään määritelmä tiedolle ei tunnu vastaavan kaikkia kuviteltavissa olevia tapauksia. Mutta perustava tunne moninaisuudesta ei hälvennyt, sillä samalla tavalla noiden tieteen reunamilla ja keskiössä sijaitsevien tutkimushaarojen kohdalla aloin kiinnostua eniten merkitysten kutoutumisen prosessista: siitä miten ne itse ovat oikein muotoutuneet ja millaisin keinoin ne uomaavat kertomustaan. Sanalla sanoen aloin kiinnostua ilmiönä kielestä, jonka piti olla vain työkalu.Puhuessaan kielestä Tennilä tulee puhuneeksi niin ikään runoudesta:
Kuinka ollakaan, samantapainen muodollinen diversiteetti kuin tuossa metsikössä, vallitsee ilmiselvästi myös kielessä. Eri kielet tuottavat sangen erilaista ajattelua. Niiden havaintoherkkyys suuntautuu eri tavoin, ja ne saavat aikaan erilaista metafysiikkaa: erilaisia jäsennyksiä todellisuuden rakenteesta. Kaiken lisäksi saman kielen piirissä esiintyy radikaalisti erilaisia merkityksen sukeutumisen prosesseja.
keskiviikko 20. helmikuuta 2019
Käsiin joutuu uusin Voima. Siinä pysäyttää
Olli-Pekka Tennilän aukeaman mittainen artikkeli otsikolla
"Toiveikkaiden hirwiöiden paikallisuudesta". Vielä
runoilijoiden tekstejä julkaistaan muuallakin kuin
kirjallisuuslehdissä. Jutun lähtökohta on briljantti.
"Työskentelyni taustalla on aina ollut peruskokemus, josta en
pääse irti", Tennilä aloittaa. "Havahdun metsikössä
(tai kielellisten ilmiöiden parissa) havaintoon siitä, miten eri
tavoin oliot ovat olemassa. Tai paremmin: Miten erilaista on!"
Tennilä tekee havaintoja metsässä kuhisevasta elämästä ja
ajatuu pohtimaan yhteisesti jakamaamme elonkehää ja siinä
esiintyvää monimuotoisuutta. Vaikuttaisi siltä, ettei juuri mikään
ole sitä, miltä näyttää. Tennilän mukaan "mitään
monimuotoisuutta ei ole olemassakaan, eikä voi olla, vaan jokseenkin
päinvastoin: oman perimätaloutensa varassa tolkuttoman erilaisiksi
äityneet oliot siinä kohtaavat toisensa, kuin kohtalon oikusta."
Runoilija ei valitettavasti laajemmin selitä, miten ja miksi hän on
päätynyt samaan havaintoon myös "kielellisten ilmiöiden
parissa". Toisaalta kieltä ja runoutta tarkkaillessa päätyy
usein ihmettelemään, mikä on se yhteinen "elonkehä" tai
mekanismi, jonka avulla meidän on ylipäänsä mahdollista ymmärtää
toisiamme kielen tasolla. Harva asia tosiaan on välittömän
ilmiasunsa perusteella selitettävissä. Kehityksen ja merkitysten
prosessit, silmukat ja ketjut saattavat olla käsittämättömän
pitkiä ja monimutkaisia. Tennilä ottaa esimerkiksi linnut:
Evoluutiomekaniikan mukaan mikään ei ole valmista, vaan piirteille, elimille ja perimän mutaatioille on ominaista pikemminkin langeta toteuttamaan erilaisia mahdollistuvia funktioita muuttuvissa olosuhteissa. Esimerkiksi nykyisten lintujen sulkien aiempi käyttötarkoitus liittyi lämmönsäätelyyn, mutta jonkin hitaan tai ehkäpä nykäyksittäin edenneen prosessin kautta, niistä kehittyi osittainen keino nousta ilmaan. Ajatus on häkellyttävä. Ja onko se edes ajatus?
tiistai 19. helmikuuta 2019
Muutettavat muuntaen: Runoutta
lukiessa ei täsmälleen tiedä, lukeeko faktaa vai fiktiota. Runous ei
asetu johonkin kohtaan faktan ja fiktion muodostamalle ”janalle”, eikä
se ole niiden muodostaman kolmion yksi kärki. Se on ihan oma erillinen
kategoriansa, jolla asioita luokitellaan ja käsitellään. Sillä ei ole
faktan ”vastuullisuutta”, muttei myöskään fiktion ”vastuuttomuutta”.
Runous ei ole sen sisältämien tai kuvaamien seikkojen summa, vaan
esitystapaa luonnehtiva rakenteellinen tai metodinen periaate. Runous ei
säädä; runous ehdottaa. Runous on tila.
maanantai 18. helmikuuta 2019
Elävän
kirjallisuuden festivaali Tampereella. Tilaisuus kuunnella ensin
Kristian Blombergin puhetta ja luentaa ja myöhemmin Stina Saaren
lausuntaa lavalla. Proosarunon käytöstä kysyttäessä edellinen
muistutti Pauliina Haasjoen luonnehdinnasta: proosaruno lainaa
proosasta ja runoudesta, mutta on vapaa molempien rajoituksista.
Saarikaan ei esiintyessään lue, muttei myöskään laula. Esitys on
molempia, eikä kumpaakaan.
sunnuntai 17. helmikuuta 2019
Mirin hakusanoissa huomiota kiinnittää sana ”aavikkovernissa”. Kuten käy ilmi, Pegtymel-joen laakson aavikkoverinssaan raaputetuissa kalliopiirroksissa ”tapaamme kymmenisen sentin korkuisia hahmoja”, olioita, jotka ovat ”selkeästi olleet kaltaistensa joukossa oivallisia, piripintaan pimeäähohtavaa viisautta”. Oliot ”ovat” viisautta? Ehkä niinkin. Tärkeämpää seuraa:
Toisin kuin epäillään, kuvat eivät esitä shamaaneja, eläinihmisiä tai pyrkimyksiä mihin hyvänsä tajunnanlaajennuksiin. Nämä olennot ovat esiäitejämme ja -isiämme, joiden trepinaatio on onnistunut poikkeuksellisen täydelleen. Pegtymelin kuvakentältä saatujen vihjeiden perusteella olemme punoneet suuria suuria kolmesta kahdeksaan metrisiä hahmoja. Pajut punotaan (menetelmä: kaaospunonta) lähes tuoreeltaan ja niiden leikatut pinnat kaivetaan maahan. Näin saadaan kolmena vuodenaikana versovat patsaita, jotka muodostavat elävän kolmiulotteisen ikono-staasin. Erityisesti pajulinnut, kerttuset ja jyrsijät tulevat pesimään patsaiden sisään. Linnunpesät kerätään ja valmistetaan ruoaksi, ja kehitelmissä on tapoja niiden säilymiseksi yli talven. Patsaita käytetään rankojen prototyyppeinä.Versovat patsaita. Pesimään patsaiden sisään. Valmistetaan ruoaksi. Kaaospunonta. Kokonaisvaltaisen poetiikan kuvausta, sanon ma.
lauantai 16. helmikuuta 2019
Tuomisina Jyväskylästä kulkee mukana Antti Salmisen Lomonosovin moottorin jatko-osa Mir. Lukemisen aloittaminen lopun asiasanastosta (Index fungorum) kelpaa siinä missä joku toinenkin tapa. T-kirjaimen kohdalla luetellaan ”Tosiasiat”, joita on ”neljä erilaista”. Kyseessä on otsikon sanoin Faktantarkistuslista, oranssi post-it-lappu. Siinä lukee:
Antti Salminen: Mir. Poesia 2019.
Tosiasioita on koko ajan vähemmän. Kiistattomia tosiasioita on tällä haavaa neljä:
1) Ruoste- ja härmäsienillä on elegantimpi tapa elää kuin muilla.
2) Itiöemä on ilmentymä ja väline.
3) Jäkäläsieni ei tule toimeen yksin.
4) Mistään ei ole varmuutta, ja siksi on varmuus.Miettiä sopii, mihin kaikkeen nämä ”faktat” pätevät. ”Elegantimpi tapa elää” kuulostaa kepeältä filosofialta, mutta siinä on outoa poeettista hohtoa. Toisaalta sanalla ”eleganssi” voidaan viitata esimerkiksi tieteellisen esityksen yksinkertaisuuteen ja täsmällisyyteen. Yhtä kaikki kuvaus pätee Salmisen proosaan ja tekee siitä runoutta. Nämä neljä voisivat olla runollisia tosiasioita.
Antti Salminen: Mir. Poesia 2019.
perjantai 15. helmikuuta 2019
Huomaan teoksen sisällysluettelosta, ettei edellä siteeraamani pykäläjakso loppukaneetteineen olekaan osa runoa, vaan osa teoksen loppuun sijoitettua osastoa nimeltä "Jaksoja", osastoa, joka alaotsikkonsa mukaan sisältää "esseitä", vaikka onkin yksi pitkä esseerunojen sarja. Eli täältä ne nykyisetkin esseerunot tulevat! Samoin ajatus kielen "materiaalisuudesta", josta niin kovasti taas puhutaan. Näin kiivailee Takalo-Eskola:
Kysymys ei ole vain siitä mihin kielestä on vaan myös siitä mitä kielelle saa mitä kieleksi tulee, kaikki on aina sisältöä ei tajunnassa voi muuta ollakaan kuin sisältöjä, puhe kielestä materiaalina näkyy yleensä käsitetyn aivan suppeasti ikäänkuin olisi kysymys kielen purkamisesta ja sen käyttömahdollisuuksien tutkimisesta käsitys on yksipuolinen ja mekaaninen onhan kieli mekanismikin mutta kielen rikkaus on syntaksin rikkautta ei tehokkaita sanoja vaan tehokasta sanojen jäsentymistä ei iskusanojen synnyttämiä ehdollisia refleksejä vaan kokemuksen avointa välittymistä kielen ydin on suora ekspressio
torstai 14. helmikuuta 2019
Jyväskylästä
kotiinvietäväksi jäi Ilkka Juhani Takalo-Eskolan esikoisteos
Upottava.
Teos ilmestyi erityisherkkänä vuonna 1964, joka merkitsi
suomalaisen runouden ensimmäisen poikkitaiteellisen vaiheen alkua.
On radikaalia kollaasia ja lineaarisuutta rikkovaa disjunktiota:
maailmanpyy tuomitsee rasvamunkki kakskytviis lierohammas viissenttiä § veisaa § happamaton napa § ihra neiti Nååden taal § Prof Juumo sensuuriin § rippituolissaan Kastro huraa sanoi ei meitä käärmeet pelota meri nöyrä eipä tänään ruostu-Kenedi Itä-Savossa
Tai
näin, osastossa nimeltä ”Kieli vetää”, jos
ei muuta, niin muistumana
siitä, miten monin tavoin
meri voi ”tulvia yli”:
Mikä rapu se sellainen rapu on, joka aina maalle nousee, vaikka sen kuinka veteen heittää? Unihan se. Symbolin kuori, symbaali.
Lopussa
teos ilmoittaa keinonsa:
Ilkka-Juhani Takalo-Eskola: Upottava. Tajo 1964.Teksteissäni on VIRHEITÄ jotka nekin tulevat useista LÄHTEISTÄ. VAIKUTTEITA olen saanut paljonkin, olen niille melko herkkä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)