keskiviikko 13. helmikuuta 2019

On loputon hetkeksikään taukoamaton heti 
Näin päättyy eräs sivu Pekkasen kokoelmassa. Rivin viimeisen sanan tilalle pyrkii vaistomaisesti vaihtamaan sanan "nykyhetki". Onneksi ei voi, eikä tarvitse. Sanat ovat täynnä latausta, mutta niiden täsmällistä tarkoitusta ei aina tavoita, eikä ole tarkoituskaan tavoittaa. Kieli pysyy elävänä, kun se huojuu ja pysyy liikkeessä. Runon "hetkeksikään taukoamaton heti" on juuri sellainen yksityiskohta tai ajatus, joka muuttaa muotoaan silmissä ja mielessä. "Heti" ei kirkastu yhdeksi tarkkarajaiseksi merkitykseksi, vaan karkaa liukkaasti ajatuksen otteesta. Se on adverbi eli seikkasana, joka ilmaisee tyypillisesti aikaa, paikkaa, tapaa, syytä tai keinoa. Seikkasana! Ei siis juuri nyt, mutta heti! Tapa on yhtä aikaa kärsimätön ja meditatiivisesti läsnäoleva. Sana voisi selittää lavarunouden suosiota. Se kuvaa ajatusta hetkellisestä välittömyydestä, mutta myös ajallis-tilallista tunnelmaa, jossa runo luetaan ääneen. Heti!

tiistai 12. helmikuuta 2019

Ääneen luettaessa runouden aikaansaama läsnäolon tunne ilmenee eri tavoin. Jännitys tiivistyy ja ilma muuttuu käsin kosketeltavaksi. Hengitys pysähtyy ja alkaa kulkea yhtäaikaisesti. Aika on tilaan nähden toissijaista. Maassa käy niin kuin Venuksessa: yhtäkkiä sen päivä onkin pitempi kuin sen vuosi. Runous sisältää ja synnyttää miettimisen aiheita, toisaalta siinä on enemmän kyse ajatuksille varatun tilan avautumisesta kuin tilaa täyttävästä sisällöstä. Runous heittää pois vanhaa ja tarpeetonta ja luo tilaa uudelle. Kun jokin vaihtaa paikkaa tai se siirretään osaksi uutta ympäristöä, sen merkitys muuttuu. Kuten Kärhen takakannessa sanotaan: Ametistikaivoksessa nostetaan ametisteja maan alta maan päälle.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Viikonloppuna Jyväskylässä saatiin taas huomata, kuinka merkitsevää runoudelle on läsnäolo. Se voi olla tekijän, kuulijan, lukijan, runon tai kaikkien niiden yhtäaikaista läsnäoloa. Ääni kantaa. Kuultiin esimerkiksi Reetta Pekkasen hillitty, intensiivinen luenta uutuuskokoelmasta Kärhi. Kärhen avulla kasvi kiipeilee ja tarttuu. Runoilijan luennassa oli samaa hidasta määrätietoisuutta. Runot kiertyvät näennäisesti haparoiden mutta vääjäämättä auki oman perimänsä tai kuljettamansa tiedon varassa. Kasviaiheitten lisäksi teoksessa on puhetta kivikunnasta. Ne kiinnostavat tätä aikaa ja tämän ajan ihmistä. Enimmäkseen on esillä ametisti, joka on kiteytymänä sellaisenaan "valmis", eikä sitä tarvitse timantin tapaan hioa. Kreikkalaisten mukaan ametisti on sananmukaisesti "vastamyrkky" ja suojaa kantajaansa päihtymykseltä. Siis vähän niin kuin runo, joka sekin humalluttaa ja saa systeemin sekaisin, mutta myös selkiyttää tajuntaa ja kirkastaa ajatuksia. Hallittu kokonaisuus päättyy moneen: Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos.
Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia 2019.

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Taideteoksen kuvailu on tärkeämpi osa kritiikkiä kuin äkkiarvaten luulisi. Useimmiten riittää likimainen huomio runon muodosta ja rakenteesta; sisällöstä selviää referoimalla ja tarkoin siteeraamalla. Kuvailu kannattaa ottaa välineeksi myös tavanomaisessa luennassa. Jos tarkkakaan lukeminen ja luetun pohdiskelu ei tunnu riittävän, teoksen muodon ja sisällön kuvailu auttaa eteenpäin. Huolellisella kuvailulla teoksesta saa enemmän irti, ja kuin huomaamatta se muuttuu tulkinnaksi. Kuvailu on tulkintaa. Mutta kuten edellä on nähty, on tilanteita, joissa kuvailu ei millään tahdo luonnistua. Kuvailu edellyttää viitseliäisyyttä ja hyvää tahtoa, mutta myös taitoa ja erityiskykyjä. Pätevä kuvailu on taitolaji.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Hellgrenin lisäksi kotimaisia luovan kuvakiellon mukaisia tekstejä ovat julkaisseet muun muassa Osmo Jokinen ja Kari Aronpuro. Jokisen runoteos Nollapiste (1964) koostuu pääosin tyhjistä sivuista ja epälukuisesta joukosta mustia "pisteitä". Teos kieltäytyy olemasta sisältöä tai luovuttamasta sitä. Aronpuron kollaasiromaani Aperitiff — avoin kaupunki (1965) sisältää sivun, jossa esiintyy pelkkä musta suorakaide. Aronpuron oma selitys mustalle sivulle on kiintoisa: sen oli tarkoitus kuvata silloisesta arkisesta kopiointikäytöstä tuttua kalkeeri- eli hiilipaperia. Kalkeerin avulla kuiteista, lomakkeista ja muista tärkeistä dokumenteista teetettiin identtinen tosite. Mikko Keskisen pohdintaa Aperitiffin mustasta suorakaiteesta kannattaa siteerata laajasti:
Teknologiana hiilipaperi edustaa ratkaisua, jossa kopio syntyy samoilla liikkeillä ja samanaikaisesti kuin alkuperäinenkin, eli kynän piirrot tai kirjoituskoneen lyönnit siirtyvät jälkinä päällimmäisen paperin lisäksi sen alla olevaan materiaaliin. Toinen, teknologisesti vaativampi ratkaisu on kopioida kokonainen valmis sivu, kuten tapahtuu erilaisissa kopiokoneissa. Aperitiffin suorakaiteen mustuudessa ovat näkyvissä molemmat teknologiat, sekä hiilipaperin kopioiva pinta että valokopioitu ja painettu kuva siitä. Mutta musta on enemmän kuin mykkänä odottava kirjoituksen välitysaine, niin kuin tyhjä sivu voi olla muutakin kuin merkkien puuttumista. Sivun koko tekstikentän suuruinen musta palkki assosioituu helposti moniin nimenomaan kirjoitukseen liittyviin merkityksiin. Mustan suorakulmion alla voi otaksua olevan sensuroitua, peitettyä tekstiä. Toisaalta, ainakin digitaalista kautta edeltäneen sanomalehden käytänteissä, musta palkki nimenomaan kieli kirjoituksen puuttumisesta; taitossa sivulle jäänyttä tyhjää kohtaa ei katsottu hyvällä, joten se täytettiin pelkällä painovärillä, ilman kielellistä sisältöä. Mutta musta alue voi syntyä myös juuri kirjoituksen ylenpalttisuudesta. Moneen kertaan käytetty hiilipaperi tai kirjoituskoneen värinauha muuttuu yhteen sulautuneiden kirjainmerkkien monokromaattiseksi tai oikeastaan akromaattiseksi massaksi, ”pelkäksi” mustaksi väriksi. Kirjoituksesta syntyy kirjoituksen materian kuva. Hiilipaperi mahdollistaa kirjoitusjälkien tuottamisen ja samanaikaisen kopioimisen faksimileksi. Hiilipinta myös kätkee sivulta itse kirjoituksen poissaolon tai peittää sen läsnäolon. Kaikki tämä sisältyy Aperitiffin mustaan suorakulmioon. Ja vielä: eikö se salli ja monista myös tulkintoja itsensä merkityksistä, kun lukijat kerta toisensa jälkeen yrittävät löytää selityksen mustalle mysteerille?
Mikko Keskinen: "Kirjoituksen näköiset kuvat eli Aperitiffin tekstifaksimilet", teoksessa Avoin Aperitiff — Kirjoituksia Kari Aronpuron kollaasiromaanista Aperitiff — avoin kaupunki. Toim. Mikko Keskinen, Juri Joensuu, Laura Piippo ja Anna Helle. Tampere University Press, 2018.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Festivaalin ytimessä on kuudelle sivulle levittäytyvä yhtenäinen runo, nimeltään "Mustan kirjaimen juhla". Myös siinä teksti kulkeutuu marginaalien yli sivun reunaan asti ja leikkuuvarasta johtuen aavistuksen verran reunan ylikin. Runo on siis yhtä aikaa näkyvä ja osaksi näkymätön. Ilmiasuun vaikuttaa myös se, että teksti on ladottu leipätekstistä poikkeavalla tekstityypillä ja sen fonttikoko on jonkin verran muualla esiintyvää suurempi. Kokovaikutelmaa kasvattaa se, että koko teksti on ladottu versaalilla. Tulos näyttää "antiikin Rooman aikuiselta", "kiveen hakatulta". Käsitystä muuttaa runon viimeinen, harmaalla ladottu rivi, jonka vuoksi "ikuiseksi" luultu teksti näyttäisi haihtuvan ilmaan. Onko kyseessä omaperäinen, tekstin piiriin siirretty versio kuvakiellosta? Ikonoklasmi eli kuvakielto äärimmäisessä muodossaan kieltää kokonaan kuvien tekemisen tai esimerkiksi Jahven nimen lausumisen, sen sijaan "luova" kuvakielto, jossa kuvien tuhoamisen tai sanojen kieltämisen sijaan pohditaan representaatiosta kieltäytyvän kuvan tai tekstin mahdollisuutta. Tällaista Theodor Adornon hahmottelemaa "mustaa estetiikkaa" edustavat esimerkiksi Kasimir Malevitšin Musta neliö ja Barnett Newmanin mustat maalaukset. Tekstin ja kuvan välisellä harmaalla alueella liikkuu Jan Hellgrenin teos Mistä käytämme nimeä " " (2008), joka koostuu pois pyyhityistä teksteistä ja toteuttaa "kiellon" ajatusta otsikkoaan myöten. Raution kokoelma päättyy avausrunon tavoin jälleen kuvan ja tekstin liittoon, ilman että viimeisen sivun "runo" olisi puhtaasti kumpaakaan. Sivun poikki kulkee noin sentin paksuinen tai levyinen kaistale tai "kuvarevinnäinen", joka pystyyn käännettynä näyttäisi koostuvan melkein luettavista kirjainmerkeistä ja symboleista tai niiden osasista. Jälleen sopii kysyä, onko kyseessä kuva vai teksti. Ei teksti, koska siitä ei saa lukemalla selvää; ja kuvakin ainoastaan siinä mielessä, että se näyttäisi esittävän jotain tekstin kaltaista. Ehkei kuva eikä teksti, sillä teoksen sisällysluettelo kieltää sen olemassaolon.

torstai 7. helmikuuta 2019

Mistä tietää, mistä teos lopulta alkaa? Pyrimme etsimään painavia sanoja nimenomaan teoksen alusta ja siteeraamme niitä hanakasti, aivan kuin nämä sanat merkitsisivät myös tulevaa ja löisivät sille vähintäänkin sävyä ja tunnelmaa luovan akordin. Festivaali leikittelee ajatuksella. Ensimmäiset neljä sivua on nimittäin numeroitu takaperin, minkä seurauksena teoksen alkupään sivut 3, 2 ja 1 sisältävät pelkkää tyhjää eli "hiljaisuutta", ja näin ollen teoksen avaavan "puheen" sivunumero on perverssisti 4. Haluaisin ymmärtää, että kyseessä on enemmän kuin vitsi. Ehkä onkin, koska sivujen numeroinnissa on hienovaraista huojuntaa pitkin matkaa, ei kuitenkaan sivujen järjestyksen vaan tekstien täsmällisen sijainnin kannalta. Mitä on tapahtumassa? Rivit katoavat, ja tekstit eivät ole aina siellä, missä niiden "pitäisi" olla. Teos ei todellakaan ole sitä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Runous on yhtä aikaa monimutkaista ja pienestä kiinni. Juha Raution kokoelman avaa visuaalis-konkreettinen runo, jonka tekstisisältöön ei kiinnittäisi minkäänlaista huomiota, jos se tulisi vastaan jossakin toisessa yhteydessä. Kuvaillaanpa. Sivulla näkyy tekstiä, josta on vaikea sanoa, onko teksti itsessään ladelmaa vai "kuva ladelmasta". Eroa on vaikea tehdä siksikin, että teksti leviää ulos palstalta aina sivun reunaan asti (se ei näin ollen pysy edes marginaalien sisällä). "Tekstin" tai "kuvan" alle sijoitetussa loppukaneetissa sanotaan, että kyseessä on "tuntemattoman tekijän" kirjoittama "juhlapuhe 1900—2000-luvulta", ja sen perään on lisätty sulkumerkkien sisään sana "Eurooppa". Itse puhe tai oikeammin sanoen puheen alku sisältää tilaisuuden kuulijoille suunnattuja mutta Raution teoksen lukijalle merkityksettömiä fraaseja ja tiedonmurusia ainakin nykylukijan kannalta turhanpäiväisistä aiheista. Kiintoisaksi "runon" tekee se, että puheen käsikirjoitus on kaikesta päättäen tulostettu ensin kahteen kertaan, minkä jälkeen monisteet on halkaistu pystysuunnassa keskeltä kahtia, muttei täsmälleen samasta kohdasta. Tämän jälkeen eri paperiliuskoista peräisin olevat puoliskot on liitetty toisiinsa siten, että paperin vasen puoli on sijoitettu oikealle ja oikea puoli vasemmalle; kaiken lisäksi tekstipuoliskojen rivitykset osuvat keskenään limittäin. Tuloksena on katkelma paperille kirjoitetusta puheesta, jonka lukeminen onnistuu vain suurin ponnistuksin, mutta jonka lukemisessa sinänsä ei ole mitään mieltä. Tuliko selväksi? Teos on tekona jännittävä. "Runo" vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta tullakseen kuvailluksi se edellyttää miltei mahdottomia ponnistuksia. Sopii kysyä, onko ponnistuksissa mitään järkeä. Toisaalta kutkuttaa ajatella ponnistelun implikaatioita. Mitä merkitsee, että jonkin niin "mitättömän" asian kuvailu on näin kertakaikkisen monimutkaista? Toisaalta miksi selittää tai kuvailla sanallisesti (tekstiä tai runoa), kun olisi voinut näyttää (kuvan)? Avausruno ei ole ainut esimerkki tekstin ja kuvan välimaastoon sijoittuvista teosmuodoista. Kokoelmassa on runoja, joissa painomuste alkaa rivi riviltä vaalentua kadotakseen lopulta kokonaan. Niin, vai onko katoaminen kuviteltua? Jos tekstiä ei ole tai se on haalennut näkymättömiin, mistä tiedämme, onko se alun alkaenkaan ollut olemassa?
Juha Rautio: Festivaali. Enostone 2018.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Solveig Daugaard, Gertrude Steinin tutkija, sanoo seuranneensa pitkään Cia Rinteen tekemisiä: I have heard her readings and sound compositions and repeatedly returned to the visual joy of reading her exclusive poetry books. Virkkeen loppuosa on merkitsevä ja kannattaa toistaa: Rinteen kirjojen lukeminen tuottaa visuaalista iloa. Näin on. Visuaalisuus Rinteen runoissa on poikkeuksellisella tavalla sekä keino että päämäärä. (Sama koskee runojen ääneen luettuja tai esitettyjä versioita.) Visuaalisuus ei ole yhtä kuin joukko typograafisia ratkaisuja, jotka palvelevat tekstiä tai edesauttavat tekstisisällön "välittymistä". Runo ei myöskään ole "kuva", jota vain katsellaan. Se on olio, jolla on kaikki nämä (tekstuaaliset, visuaaliset, auditiiviset) ominaisuudet. Runojen tekstiä on mahdollista siteerata, mutta tekstissä ei ole kaikki. Runot täytyy nähdä sillä tavoin kuin ne on kirjoihin painettu, tai kuulla runoilijan itsensä esittäminä. Uusimmassa kokoelmassa mukaan on liitettävä tuntoaisti, sillä Sentences on karheine päälipintoineen eriomaisen taktiilinen teos. Kokonaisvaltaista kokemusta lisää kannen melkein kaiken valon itseensä imevä tummansininen väri. Valon "puute" tekee kirjaesineestä melkein aineettoman.
Cia Rinne: Sentences. Förlaget Gestus 2019.

Poetry and Gesture – Two recent artist’s books gesturing into ambient space: ikkööhäik – I’m ok and Sentences

maanantai 4. helmikuuta 2019

Tapio varoo mystifioimasta rytmiä; silti hänellä on houkutus ”sanoa jotain hullua runoudesta”. Tapio suosii käsitystä, jonka mukaan rytmin etymologia johtaa kreikan virtaamista tarkoittavaan sanaan. Seuraa ”kaunis metafora”: rytmi on virtaamista, mitta mittaamista. Tähän johtopäätöksen häntä auttavat kielitieteilijä ja semiootikko Émile Benveniste ja filosofi ja runoilija Henri Meschonnici. Tulos on vaikuttava:
Meschonnicin-Benevenisten diskurssipainotteisessa teoriassa keskeistä ei ole pelkästään sanotun merkityssisältö vaan aivan kaikki, mitä kielessä tapahtuu silloin, kun sitä käytetään viestimiseen. Pelikenttä alkaa näyttää toisenlaiselta: kiinnostavaa ei ole pallon liike (ikään kukin pallo liikkuisi itsenäisesti ja pelaajat vain seuraisivat sitä), vaan kaikkien pelaajien asennot ja liikkeet, heidän suhteensa palloon, pelikenttään ja toisiinsa, sekä hurraava yleisö eräänlaisena pelin historiaan juurrutettuna arvonantajana. Näin saadaan kuva monipuolisista elementeistä rakentuneesta diskurssista, joka ei ole vailla sisäisiä ristiriitoja, mutta on tarkastelukulmasta riippuen enemmän tai vähemmän koherentti. Rytmi — atomistiseen alkuperäänsä palautettuna — on näitä osia summaava yleiskäsite. Se määräytyy kaiken sen kautta, mitä kentällä tapahtuu, eikä mikään ole siitä erillinen. Se on kaikkien merkitsijöiden merkitsijä sekä paljon muutakin, sillä se näyttää, ettei kielenkäyttö, diskurssi, koostu pelkästään rationaalisesti suoritetusta merkitsijöiden valitsemisesta ja järjestelemisestä.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Pauli Tapio kirjoittaa Nuoressa Voimassa ( 5-6/18) otsikolla "Huomioita rytmin sumeudesta ja ihanuudesta". Mitä rytmi on – muotoa, sisältöä vai vähän kumpaakin – Tapio kysyy, ja kuinka ollakaan hänen vastauksessaan esiintyvät tutut elementit: "Yksi mahdollinen (eri lähteistä koottu, osin improvisoitu) rytmin mytofilosofia on tällainen: kielen perusta on runous ja rytmi on runouden perusta. Rytmin juuret ovat luonnossa ja ihmisen ruumiissa: auringonkierto ja veden aallot, kävely ja hengitys ovat esirytmejä, joiden varaan perustuu kykymme kokea maailma ja itsemme yhtenäisinä, ajallisina jatkumoina. Esteettisen rytmin juuret ovat primitiivisten ihmisapinayhteisöjen pyrkimyksessä hallita ruumista ja luonnonilmiöitä matkimalla ja vahvistamalla näitä esirytmejä. Metsästysonnea voi edistää tanssimalla kuin saalistettava eläin. Maa antaa satoa, jos liikumme sen pinnalla kuin sade. Kykenemme hallitsemaan omia ja toistemme mieliä, jos vahvistamme hengitystä supistamalla kurkunpäätämme jonkin yhteisen tahdin mukaisesti. Näin tuotamme ääntä, ja kun vuosikymmentuhansien saatossa opimme säätelemään äänen korkeutta ja väriä sekä hallitsemaan sen virtausta konsonantein, syntyy kieli. Kielen alkuperä on siis itsen ilmeisemisessa ja toisen lumoamisessa, invokaatiossa: runoudessa."

lauantai 2. helmikuuta 2019

Poutiainen selittää teoksensa nimen toisen luvun alussa – ja juu, se tulee juuri siitä, mistä sen kuvitteleekin tulevan. Ensimmäisen luvun päätteeksi kirjoittaja on siteerannut Baudelairea ja tämän luetteloa asioista, jotka herättävät hänessä "kuilun tunteen". Poutiainen kirjoittaa: "Baudelairen listaan voidaan lisätä vielä rukouksen kuilu. Tämän rukouksen:
Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani,
jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi.
Moni  muistaa lapsuudestaan tämän iltarukouksen ja sen painajaismaisen muunnoksen. Jos sijaltain en nousisi. Jos sijaltainen nousisi. Sillä samalla hetkellä, jolloin rukous lausuttiin ja kuultiin väärin, siitä tuli loitsu." Seuraa pitkä, kirjan mittainen pohdinta kaksoisolennon teemasta: "Kaksoisolento on sitä, että jotain, mitä on yksi, onkin kaksi." Poutiainen luettelee esimerkkejä: Kovaljovin nenä elää omaa elämäänsä lakkaamatta kuitenkaan olemasta kollegioasessori Kovaljovin nenä. William Wilson tulee identtiseksi toisen William Wilsonin kanssa lakkaamatta olemasta erillinen William Wilson. Jne.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Toisinaan asiat tapahtuvat tiivistetysti, lyhyen ajan sisällä ja vain parin korttelin päässä toisistaan. Camilla Edström Ödemarkin näyttely galleria Sinnessä on nimeltään Infinite Cycle/Nothing Beyond. Esitteessä puhutaan algoritmeista, noista ihmeolioista, joista ei tiedä, ovatko ne aikamme suurin kirous vai autuus. Toisaalta algoritmit muistuttavat runoja, ainakin siinä mielessä, että silloinkin kun luulemme lukevamme runoja, ne lukevatkin meitä. Parin kulman takana Heinon galleriassa Mika Karhun muotokuvat toimivat hiukan samalla periaatteella. Useiden kuvien kaksoisvalotus synnyttää tunteen, että kuvissa esiintyvät tutut hahmot, kuten Franz Kafka, Paul Celan, Zygmund Bauman ja Anna Ahmatova, tarkkaillevat katsojaa eikä päinvastoin. Muutaman oven päässä sijaitsevasta kirjakaupasta etsin yhtä mutta löydän toisen. Hannu Poutiaisen kirjan nimi on Sijaltainen eli kaksoisolennon käsikirja (2017). Sisällysluettelossa mainitaan ainakin Borges, Harms, Baudelaire ja Goethe. Mistä on kysymys? Täytyypä ottaa selvää.